Soul

Aamu lähti hieman tavallista hitaammin käyntiin, mutta yhdeksältä olimme jo taivaltaneet pitkän matkan. Aamiaiseksi söimme modernissa kahvilassa kuumien juomien kanssa kinkkuviipaleilla täytetyt croissantit. Lampsimme vielä aika hiljaisessa kaupungissa pohjoista kohden ja saavuimme jälleen valtavan leveällä Sejong-daero kadulle. Menimme katsomaan ainoata vielä katsomatta ollutta kuninkaan palatsia, Gyeongbokgungia.

Täällä oli aivan valtavasti väkeä. Aikaisemmissa palatseissa oli ollut mukava kulkea, koska oli ollut väljää, mutta täällä kainalon korkuisia menijöitä kulki molemmilta puolin eteen ja taakse. Myös tämä palatsi oli hyvin koristeellinen, mutta se ei ollut läheskään niin suuri kuin Changdeokgung tai Changgyeonggung. Kiersimme ja katselimme jonkin aikaa, mutta tungos alkoi ahdistaa, joten lähdimme väljemmille seuduille. Äkkiä eteemme tuli joku turisti, joka ei näyttänyt korealaiselta, mutta kuitenkin aasialaiselta. Hän sanoi minulle photo, johon vastasin ok ja valmistauduin ottamaan kuvan hänestä. Mies kuitenkin änkesi puolison ja minun väliin, ja muutaman metrin päässä oleva puoliso otti meistä kolmesta kuvan. Olisi kiva tietää keneksi hän minua luuli, varmaan entiseksi koripallotähdeksi.

Sää oli tänään erinomainen. Lämpöä oli noin 27 astetta, mutta onneksi suurimmaksi osaksi taivas oli pilvessä. Välillä pilviverho oheni, jolloin olo tuntui huomattavasti kuumemmalta. Joka tapauksessa oli oikein mukava sää kävellä. Kiertelimme lähellä olevassa Bukchon Hanok –alueella, missä oli paljon kapeita ja kiemuraisia kujia. Kuljimme ja katselimme paikallista asumista, mutta kovin paljon siellä ei ollut katsomista. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme pienen avoinna olevan ravintolan ja pääsimme istahtamaan oluen ja kokiksen ääreen. Suurin osa ravintoloista oli vielä kiinni. Tuntuu, että aina kun olemme liikkeellä, iso osa ravintoloista oli kiinni.

Sitten tapahtui jotain käsittämättömän odottamatonta: matkustimme metrolla kävelyn sijaan! Ajoimme kolmoslinjalla Angukin asemalta Oksun asemalle, missä vaihdoimme Gyeongui-Jungang –linjalle ja matkustimme muutaman asemanvälin Ichon-asemlle. Minä otin kaiken ilon irti päästessäni oikein kahdella eri metrolinjalla ajamaan. Nousimme maanpinnalle lähellä Hangang-jokea, joskin joki oli korkeiden talojen takana. Kartassa oli suuri puisto, jonka laidalla oli Korean kansallismuseo. Päätimme kiertää museon ja oikaista puiston läpi katsomaan Korean sodan muistomerkkiä. Vihreä alue kartassa ei ollutkaan mikään puisto vaan valtava USA:n armeijan tukikohta. Sen läpi ei oikaistukaan, sillä koko alueen kiersi nelimetrinen muuri, jonka päällä oli piikkilankaa. Ja tietenkin lähdimme kiertämään sitä väärin päin. Arvioitu noin kilometrin matka kasvoi yli kolmen kilometrin kierrokseksi. Katsottavaakin oli vain puoleksi, koska vasemmalla puolella oli aina tuo harmaa muuri. Oli nälkä ja JANO! Ja hiki! Oikealla puolellakaan ei näkynyt pitkään aikaan mitään ravintolaan viittaavaakaan. Sitten tuli vielä ylämäki ja minulta alkoi loppua usko. Lopulta, kuin keidas erämaassa, näin kadun toisella puolen Bar Bermudan, jonka seinässä luki isoilla kirjaimilla: Coffee, Food, Beer! Välissämme oli kuitenkin kahdeksan ajokaistaa, joilla autot kulkivat raivokasta vauhtia molempiin suuntiin. Ei voinut muuta kuin nousta mäen päälle ja ylittää tie suojatietä pitkin.

Bar Bermudaan emme ikinä päässeet, koska ennen sitä oli toinen ravintola. Jouduimme vähän aikaa odottamaan, mutta sitten pääsimme istumaan ikkunapaikoille. Otimme molemmat oikein maistuvat voileivät sekä Perrier-vettä ja Asahi-oluen. Kyllä tuntui ihanalta lepuuttaa jalkoja, syödä maittavaa ruokaa ja nauttia Perrieriä (ja Asahia).

Meillä oli alle kaksi kilometriä Korean sodan muistomerkille. Se oli, kuten sotamuistomerkit tuppaavat olemaan, mahtipontinen ja patrioottinen. Suuren rakennuksen edessä oli kaksi suurta sotilaita esittävää patsaskokoelmaa. Valtavassa rakennuksessa oli melko pieni osuus Korean sodan muistoa. Lisäksi siellä oli sotamuseo sekä taidemuseo. Me kiertelimme vähän aikaa katsellen sodan ja rauhan sanomaa, eksyimme sotamuseoon ja lopulta löysimme tiemme ulos.

Sitten kävelimme, aika tarkkaan metrolinjaa seuraten, ehkä neljän kilometrin matkan hotellille. Alkumatkalla rakennukset olivat tavallisia kerrostaloja. Hiljalleen rakennukset tulivat korkeammiksi ja hienommiksi. Soulissa uudet korkeat rakennukset ovat mukavan erilaisia ja jopa jännittävän näköisiä, joten niitä on oikein mukava katsella. Lopulta olimme hotellillamme, mutta ennen sitä kävimme Seven Eleven –kaupassa, missä olemme vierailleet useamman kerran. Joka kerta kassalla on ollut sama nuori hymyilevä nuori mies. Viimeksi hän kysyi mistä maasta olemme kotoisin. Hän tunnisti meidät jälleen ja nyt hän kysyi missä päin Suomea me asumme.

Nousimme hotellihuoneeseemme ja pidimme sopivan mittaisen päivälepotauon. Kävelyä tuli jälleen reilut 16 kilometriä ja se tuntui jaloissa. Oli nautinto käydä suihkussa ja lepäillä jalat koholla. Tässä hotellissa televisiokanavia on käytössä useampi kymmenen, mutta esimerkiksi eilen emme edes avanneet televisiota. Nyt laitoin laitteen päälle ja katselin baseballia ilman sen suurempaa mielenkiintoa. Kirjoittelin vaimon ottaessa pienet tirsat.

Lähdimme vielä viimeisen kerran Soulin lämpöiseen iltaan. Kauhukseni suuntasimme kohti Shinsegae-tavarataloa. Se on Soulin vanhin tavaratalo ja piti sisällään kaikki kuuluisat merkit, kuten Louis Vuitton ja Prada. Olimme kuulemma menossa ostamaan laukkua. Järkipuhe ei auttanut, vaan määrätietoisin askelin puoliso kulki kohti tavarataloa. Kiersimme tavaratalon kerros kerrokselta rouvan katsellessa ja hypistellessä, ja minun seuratessa hiljaa perässä. Miesten luksus-osaston jätimme suosiolla väliin, mutta laukkuosastolla kierrettiin sitten sitäkin tarkemmin. Minulle kerrottiin, että tähtäimessä oli erään tietyn suunnittelijan kassi, mutta täällä sitä ei ollut. En voi sanoa, että olin pettynyt, mutta kuulemma kyseisiä laukkuja on myös lentokentillä, joten jännitykseni ei ole vielä ohi. Kävimme myös alimmassa kerroksessa, missä oli ruokakauppa. Mikä kiinnitti eniten huomiota, oli henkilökunnan määrä. Esimerkiksi kakku- ja suklaaosaston noin viisi kertaa kymmenen metrin kokoisen neliönmuotoisen tiskin sisällä laskin olevan 12 myyjää.

Siirryimme hotellimme vieressä olevalle hyvin suositulle ostosalueelle, missä on myös runsaasti ravintoloita. Ihmisiä oli valtavasti ja niin oli myös kauppoja ja myyntikärryjä. Lukuisilla siirrettävillä kärryillä oli sun vaikka minkälaista syötävää. Osa ruoista näytti aivan herkullisilta, mutta myös oli tarjolla retkuja, että sellaista nälkää en ole vielä kokenut, että moista suuhuni laittaisim. Me etsimme oikeata ravintolaa ja siihen meni jälleen oma aikansa. Lopulta vain valitsimme ravintolan, jonka ruokalistassa oli sellaisia kuvia, joissa oli meille sopivia ruokia. Sisällä ruokalistassa oli myös englanninkieliset otsikot, joten tämähän oli helppoa. Otimme molemmat kana-ateriat, rouvalle valkosipulikanaa ja minulle friteerattua kanaa. Kummankaan ateria ei noussut matkan parhaimpien aterioiden joukkoon, mutta nälkä taittui huomiseksi asti. Näin matkan lopun kunniaksi tilasin ison tuopin Cass-olutta, joka edelleenkin maistui kuralta.

Nyt alkaa erittäin hieno kolmen viikon matka Kauko-Itään olla lopussa. Minä olisin voinut jatkaa vaikka Pekingiin tutustumaan seuraavaan itämaiseen kulttuuriin, mutta vaimolle matkustamista on jo tarpeeksi ja hänelle ainoa päämäärä on koti-Suomi. Huomenna hyvin aikaisin ajamme metrolla ja junalla Incheonin lentokentälle ja lennämme yhdeksässä tunnissa Suomen helteeseen. Kauko-Itä vaikenee!

Soul

Kohta kahdeksan jälkeen olimme naapurirakennuksessa aamiaisella ja edelleen aamiaiset sujuvat oikein hyvin. Juustokinkkuvoileivät maistuivat oikein hyvin kuumien juomien kanssa. Sitten kävelemään! Suunnan otimme pohjoiseen ja kävelimme vielä varsin hiljaisien katujen varsilla. Vesisade oli loppunut yöllä, mutta taivas oli edelleen raskaiden pilvien peittämänä, mutta tippoja ei maahan saakka tullut. Parin kilometrin reippaan kävelyn jälkeen saavuimme valtaisalla puistoalueella sijaitsevaan Jongmyon pyhäkköön.

Pyhäkkö kuuluu maailmanperintölistalle. Suureen pyhäkköön kuului monia rakennuksia, joista kaksi olivat keskeistä. Näissä vajaat sata metriä leveissä matalissa rakennuksissa säilytetään useamman kymmenen entisen kuninkaan ja kuningattaren hengellisiä tauluja. Emme tiedä mitä nuo taulut ovat, mutta edelleenkin joka vuosi pidetään mittavat rituaalit, joissa noita tauluja kunnioitetaan. Vastaavaa rituaalia ei ole missään muualla maailmassa. Melko maltillisten rakennusten edustalla oli suuri aukio, joiden kivilaatoilla rituaaleihin osallistuvat kokoontuvat värikkäissä asuissaan joka toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina. Lauantai on ainoa päivä, jolloin paikkaan saa tutustua omatoimisesti ja se sopi meille mainiosti.

Sopivan kierroksen jälkeen jatkoimme hieman pohjoisemmaksi, missä oli Changdeokgungin palatsi. Sitä ei pidä sekoittaa Changgyeonggungin palatsiin, joka on hieman kauempana. Tämä Changdeokgungin palatsi on rakennettu 1400-luvun alussa. Se tuhottiin japanilaisten valloittajien toimesta 1500-luvun lopussa, mutta uusi ehompi versio valmistui 1610 ja siitä lähtien se oli Korean kuninkaan tärkein palatsi. Palatsi ja siihen liittyvät muut rakennukset ovat oma Unesco-kohde Soulissa, joten tähän päivään tuli kaksi Unesco-bongausta.

Euroopan palatseihin verrattuna tämäkin oli hyvin erilainen, mutta omalla tavallaan erittäin hieno. Hyvin värikkäästi maalatut lukuisat puiset rakennukset noudattivat täkäläistä arkkitehtuuria. Rakennukset olivat vain yksikerroksisia ja sisältä ne olivat perin askeettisia, paitsi ne rakennukset, joissa kuningas otti vastaan alamaisia. Siellä seinät ja katot olivat hyvin koristeellisia, mutta esimerkiksi valtaistuin näytti enemmän telttajakkaralta kuin kuninkaan istuimelta. Täkäläiset kuninkaat ovat asuneet paljon vaatimattomammin kuin kollegansa Euroopassa. Rakennuksia alueella oli paljon eikä kaikkia ollut edes rakennettu uudestaan, kun ne olivat joskus palaneet. Meillä oli ohjattu kiertokävely palatsin puistossa, mutta sitä ennen kävimme katsomassa Changgyeonggungin palatsia. Siellä majailivat lähinnä leskikuningattaret. Se olikin huomattavasti pienempi, mutta ei missään nimessä pieni palatsi.

Puoli kaksitoista alkoi kiertokävely suuressa puutarhassa. Oppaamme oli pieni keski-ikäinen korealainen, joka puhui oikein hyvää englantia. Kiertokävely oli melko pitkä, mutta nainen käveli rivakasti ja puhui suurin piirtein sopivan määrän. Puutarhassa oli kauniita maisemia, lampia ja rakennuksia, joissa kuninkaalliset olivat nauttineet etuoikeutettua elämäänsä. Puolentoista tunnin kierros ei tuntunut liian pitkältä kiitos ripeän etenemisen ja sopivan mittaisten jutteluiden.

Hiljalleen pilvet olivat ohentuneet, mutta vaikka ne eivät kokonaan kadonneet, lämpötila kohosi mukavasti lähemmäs 30 astetta. Nyt oli tarve saada syötävää ja juotavaa. Tulimme alueelle, missä oli melko vähän ravintoloita. Niinpä menimme ensimmäiseen mahdolliseen, joka oli hiljainen kahvila, missä joimme sitruunajuomat ja söimme juustokinkkuvoileivät, kun muita vaihtoehtoja ei ollut. No leivät olivat ihan hyviä ja pääsimme jatkamaan matkaa kylläisinä.

Etenimme Gwanghwamun-alueelle, missä oli valtavasti suuria rakennuksia. Siellä oli todellista suurkaupungin tuntua. Meluisaa liikennettä riitti, ihmisiä kulki jalkakäytävät täynnä ja suuret monikymmenkerroksiset rakennukset täyttivät näkökentän. Tällaista suurkaupungin tunnelmaa ei Tokiossa ollut, sillä siellä liikenne oli selvästi vähäisempää, ihmisiä ei kulkenut kaduilla näin paljon eivätkä suuret rakennukset olleet näin lähekkäin. Mukaan sopi mainiosti kaksi suomalaista turistia, jotka kulkivat suurta maailmaa ihmetellen. Gwanghwamun-aukiolla huomasimme Suomen suurlähetystön, mutta ainakaan vielä meillä ei ole sinne mitään asiaa. Pitkulaisella Gwanghwamun-aukiolla on kaksi valtaisaa patsasta, joiden välissä oli kaiken maailman markkinamenoa. Esiintymislavalla soitti kovalla rytkeellä kolmen hengen tyttöbändi, jonka jäsenistä kukaan ei ollut alle 50-vuoden. Yleisöä oli kovin niukasti ja mekin jatkoimme reippaasti eteenpäin. Katu oli valtaisan leveä ja menijöitä riitti joka suuntaan. Kävimme vielä vilkaisemassa Doeksugong-palatsia, joka oli kuin aikaisemmat, mutta pienemmässä muodossa.

Takana oli 15 kilometriä kävelyä kuumassa ja kosteassa, joten kohtuuden nimissä pyysin päästä nauttimaan päivän ensimmäisen oluen. Pyyntööni suhtauduttiin positiivisesti, mutta jälleen tuli eteen juomisen löytäminen. Kauppoja oli valtavasti eikä kahviloistakaan puutetta ollut. Paikat, joissa saattoi olla olutta tarjolla, olivat järjestään kiinni. Lopulta löysimme avonaisen kalaravintolan, jossa meille suostuttiin myymään olut ja virvoitusjuoma. Eteeni tuotiin paikallinen OB-olut, jonka maun kova jano kultasi. Vieressämme oli pieni akvaario, jossa uiskenteli toistakymmentä mustekalaa odottaen päästä lautaselleni, mutta pystyin vastustamaan kiusauksen. Jopa maratoonaripuolisoni osoitti hivenen havaittavaa väsymyksen oiretta, joten kävelimme viimeisen kilometrin suoraan hotellille lepäämään.

Kävin suihkussa ja heittäydyin lepäämään tietokoneen ääreen kirjoittelemaan. Sopivan ajan jälkeen lähdimme jälleen katselemaan Soulia, koska se oli aivan vieressä emmekä ihan heti takaisin tule. Päätimme nousta läheiselle kukkulalle katselemaan kaupunkia korkeammalta. Kuljimme noin kilometrin päässä olevalle köysiradalle ja ostimme menopaluun ylös huipulle. Menijöitä oli aivan liikaa ja jouduimme odottamaan nousua yli 40 minuuttia. Siinä ajassa olisimme helposti nousseet kävellen ylös ja ehtineet katsella miten köysiradan vaunu tuli ylös. Onneksi minä tykkään ajaa köysiradoilla ja funiculareilla, joten odottaminen ei harmittanut. Ylhäältä olivat erinomaiset näkymät ympäröivään kaupunkiin, joka jatkui joka puolella horisonttiin saakka. Kaupunki on todella valtava! Kukkulan keskellä olisi ollut näköalatorni, mutta sen päätimme jättää väliin.

Suunnitelmanamme oli syödä jossain kukkulan ravintoloista, mutta vaihtoehdot osoittautuivat yllättävän heppoisiski. Nälkä oli kuitenkin sellainen, että sillä ei enää kestänyt laskeutua alas köysiradalla. Menimme hampurilaispaikkaan ja saimme tavalliset ruoat, jotka poistivat nälän. Katselimme pimentynyttä kaupunkia eripuolille ja jokaisessa suunnassa riitti isoja ja pieniä rakennuksia. Aivan uskomattoman suuri kaupunki! Hiljalleen siirryimme takaisin köysiradan paluupisteeseen. Olimme ostaneet menopaluulipun eikä alas tarvinnut jonottaa edes kymmentä minuuttia.

Kiertelimme Myeongdongin alueella katsellen hyvin vilkasta menoa. Ihmisiä oli liikkeellä ainakin yhtä paljon kuin päivällä. En tiedä onko sunnuntai täällä vapaapäivä, mutta ainakin vapaaillan viettäjiä oli valtavasti. Kadut olivat edelleen aivan täynnä autoja. Täällä näyttää siltä, että auto on kuningas eikä suojatietkään suojaa jalankulkijoita kuten pitäisi. Autokanta on täällä huomattavasti lähempänä Eurooppaa kuin Japania. Pikkuisia kotteroita ei näy ollenkaan vaan suuret autot autoittavat kadut. Kaduilla mennään minä itse -tyylillä eikä toiselle anneta tilaa, jolloin eteneminen hidastuu väkisin, torvet soivat ja jännitys tiivistyy. Teimme ison kierroksen ympäri lähiseudun, mutta vieläkään yhtään tuttua ei tullut vastaan. Ostimme läheisestä supermarketista, joka oli huomattavasti Siwaa pienempi, tarpeita huomiseksi. Löysin myös paikallisten eniten ostamaa alkoholia, jonka nimi on soju. Ostin sitä vain pienen pullon. Toinen paikallinen suosittu alkoholi on Makgeolli. Näin sitä mustekalabaarissa ja yritin tilata itselleni näkäräiset, mutta sitä myytiin vain litran pulloissa. Puoliso ei suostunut laittamaan pulloa puoliksi, joten taas jäi yksi kokemus koettelematta, kiitos nirson puolison.

Tänäänkin näimme aivan valtavasti kaikkea uutta ja hienoa, joten päivä oli oikein onnistunut. Sää oli aivan mahtava vajaan 30 asteen lämpöineen ja pilvisine taivaineen. Päivä oli siis pulkassa, joten oli vielä aika napsauttaa soju-pullo auki ja ottaa maistiaiset Korean suosituimmasta alkoholihuomasta. Sitä varmaan parhaiten kuvaa puolison arvio: ”ei tämä ihan kamalaa ole”.

Soul

Heräsin ensimmäisen kerran viiden jälkeen ja vilkaisin satamanäkymäämme. Aamu oli jo vähän kirkastunut, mutta sillan komeat valot loistivat kirkkaana. Seitsemän jälkeen koko silta oli hävinnyt sumun peittoon. Juoksut on tältä matkalta juostu, joten aamun toimet olivat hyvin verkkaiset. Lähdimme ennen puolta yhdeksää kävellen Busain asemalle, minne oli matkaa kilometrin verran. Taivaalta tuli tihkua hiljalleen. Söimme asemalla aamiaiseksi kuumat juomat ja ihan hyvät voileivät. Aamiainen tuntuu olevan ainoa ruokailu, jossa onnistumme. Sitten vain odottelimme kymmeneltä lähtevää juna.

KTX-luotijunaan pääsimme varttia vaille ennen lähtöaikaa. Matkustajia tuli melko vähän, mutta heitä tuli lisää matkan varrella. Millään junamatkalla meiltä ei ole kyselty lippuja. Japanissa asia hoitui porteilla, joihin tökättiin lippu tullessa ja mennessä. Kukaan ei kuitenkaan tarkistanut minne meidän tiketti oikeutti matkustaa. Etelä-Koreassa ei ollut edes portteja vaan kuljimme omia aikojamme junaan ja omille paikoillemme. Tarkastus toimi niin, että henkilökunnan edustaja kulki jokaisen aseman, joita oli vain viisi, jälkeen vaunujen läpi ja tarkasti, että lipun ostaneiden paikat olivat täynnä, mutta muut eivät. Näin ainakin asian tulkitsin.

Luotijuna ajoi noin 350 kilometrin matkan Busanista Souliin reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa. Parhaimmillaan kuljettiin 270 kilometrin tuntivauhtia, mutta hieman vähemmän tunneleissa kuin Japanin luotijuna. Etelä-Korea oli luonnoltaan aikalailla Japanin näköistä, mutta ehkä hieman tasaisempaa. Metsiä oli täälläkin runsaasti, mutta riisipeltoja sekä muitakin peltoja enemmän. Kaupungit ovat sitten kovin erilaisia. Japanissa oli hyvin paljon pieniä omakotitaloja rakennettuna vieri viereen. Etelä-Koreassa kaupunkien laitamilla oli valtavien kerrostalojen ryhmittymiä, joissa oli viidestä kymmeneen yli kaksikymmentäkerroksista rakennusta. Kukin oli numeroitu yleensä alkaen 101:stä. Varmaan, että lapset tunnistavat kotitalonsa palatessaan koulusta kotiin. Ajoimme halki Daegun, missä pidettiin joku vuosi sitten yleisurheilun MM-kisat. Sekin on valtaisa kaupunki ja näitä kerrostaloryhmittymiä oli lukuisia. Perille saavuttiin aikataulun mukaan, joten Etelä-Korean rautateillä oli parempi päivä kuin japanilaisilla eilen.

Soul on sitten aivan omassa kastissaan tässä maassa. Itse kaupungissa on 10 miljoonaa asukasta, mutta metropolialueella 25 miljoonaa. Suurin osa kaupunkiin lähestymisestä tapahtui maan alla, mutta ehdimme nähdä myös paljon suuria ja korkeita rakennuksia. Asemalla jättäydyimme sovinnolla viimeiseksi isojen laukkujemme kanssa. Nousimme rullaportaat ylös ja lähdimme etsimään metrolinjan 4 pysäkkiä. Jouduimme kävelemään valtavalla asemalla lähes yhden metroaseman pysäkinvälin ennen kuin monen koukeron ja portaiden jälkeen tulimme paikkaan, mistä piti ostaa liput metroon. Täällä lippu tallennetaan muoviselle kortille, josta pitää maksaa 500 wonin (40 senttiä) pantti, jonka saa takaisin palautettuaan kortin automaattiin. Osasimme maksaa matkan ja pääsimme portistakin läpi, joten olimme metromatkaa vaille perillä. Meidän piti mennä linjalla 4 Danggogaen suuntaan ja nousta Myeongdongin asemalla pois. Nimet ovat todella hankalia, mutta onneksi asemien nimet on kirjoitettu meidän kirjaimilla, sillä muuten oikeaan paikkaan sattuminen olisi aivan sattumanvaraista. Löysimme oikean pysäkin ja menimme töröttämään isojen laukkujemme kanssa kohtaan, mihin metro pysähtyisi. Vaunu ei onneksi ollut aivan täynnä vaan mekin sovimme mukaan. Ajoimme vain kaksi asemanväliä ja ihmiset antoivat mukavasti tilaa meidän poistua aika täydestä vaunusta. Tämä metroreissu meni ilman vaikeuksia, melkein. Minä pääsin poistumisportista hienosti suuresta laukusta huolimatta. Rouva ei ollutkaan yhtä menestyksekäs. Hän kosketti kortilla oikeaa kohtaa, mutta portti napasahti kiinni juuri ennen kuin hän pääsi pois. Hän peruutti ja teki kaiken uudestaan, mutta vaimoani ei päästetty lähtemään. Läheisestä kopista säntäsi nuori mies auttamaan naista pulassa, mutta ennen sitä turisti jumittui porttiin jo kolmannen kerran. Ärsyyntymisen merkkejä oli jo ilmassa, mutta mies opasti rauhallisesti ja hitaasti: ensin kosketetaan kortilla porttia ja vasta sitten työnnetään laukku portin eteen. Nyt, neljännellä yrittämällä, jonon taaksensa kerännyt puoliso pääsi pois kurimuksesta.

Lotte L7 hotelli löytyi heti noustuamme maan pinnalle. Respassa kerrottiin että, huoneemme ei ollut vielä valmis, mutta saimme jätettyä laukkumme säilytykseen. Päätimme kokeilla jotain uutta ja mennä syömään lounasta. Myeongdong on suuri ostosalue, missä on myös paljon ravintoloita. Unohdimme sateenvarjot laukkuun ja ulkona satoi voimakkaasti, joten päätimme etsiä jotain ruokapaikkaa aivan hotellin läheltä. Homma meni arpomiseksi ja jouduimme vain valitsemaan yhden paikan, jossa oli seinällä ruoan kuvia. Nousimme kolmannessa kerroksessa olevaan ravintolaan, jossa meidät ystävällisesti ohjattiin pöytään. Saimme eteen samat kuvat kuin alakerrassakin. Pyysimme englannin kielisen ruokalistan ja sehän löytyi. Nuori mies osoitti ensimmäistä kuvaa ja sanoi pork. Sitten hän osoitti toista kuvaa ja sanoi pork spicy. Kolmas pork spicy. Neljännestä emme saaneet mitään selvää ja viidennen kuva oli jo sellainen, ettei se tullut kysymykseen. Päätimme ottaa ensimmäisen ja katsoa mitä tuli. Aika pian eteemme tuotiin tarjotin, jossa oli galbia eli ribsejä eli porsaan kylkeä. Siinä mielessä ne olivat outoja ribsejä, että niissä ei ollut ollenkaan luita. Ne maistuivat kuitenkin ihan hyviltä, vaikka valkosipuli niitä pääsi vähän pilaamaan. Tarjottimella oli puolenkymmentä pientä kuppia, joissa oli perin kummallisia ruokia. Osa oli niin etikkaista, etten pystynyt niitä syömään. Jotkut taas vain maistuivat ei-hyville, mutta osa oli syötäviä, ja riisiä oli tietenkin mukana. Vatsa tuli täydeksi pitkästä aikaan näin päiväsaikaan. Pysähdyimme vielä oluelle (minulle) ja kahville odottaessamme huoneen valmistuvan. Kerroin eilen, että siemailin etelä-korealaista olutta katsellessani hienoa näkymää ikkunasta. En halunnut pilata tunnelmaa, joten en kertonut, että etelä-korealainen olut on surkeata. Varmistin vielä, ettei eilinen ollut erehdys, ja tilasin Cass-olutta. Se oli kamalaa kuraa.

Palasimme hotellille ja saimme avaimen 16-kerroksessa sijainneeseen huoneeseemme. Sieltä oli oikein hieno näkymä ympärillä olevaan korkeiden rakennusten alueeseen. Tänään näkymä oli kuitenkin perin epäselvä, koska koko loppupäivä satoi. Loikoilimme huoneessamme jonkin aikaan, mutta menimme sitten kiertelemään ympärillämme olevalla suurella ostosalueella. Kauppoja oli aivan valtavasti laidasta laitaan, mutta meille ei ollut juurikaan ostamista eikä ainakaan minulle. Kiertelimme katsellen ja kulkien, mutta sade jatkui voimakkaana eikä kävely ollut mukavaa. Piipahdimme pubiin, missä oli runsaasti erilaisia oluita. Yleensä juon paikallista olutta, mutta täällä piti tehdä poikkeus. Listasta ponnahti esiin Tennent’s enkä voinut vastustaa kiusausta vaan aloin viritellä tunnelmaa seuraavaa Skotlannin matkaa varten. Kävimme katselemassa myös mahdollisia lenkkeilypaikkoja, mutta olimme niin keskellä kaupunkia, ettei täällä ole mitään mahdollisuutta juosta. Sade jatkui voimakkaana, joten päätimme palata hotellille viettämään aikaa.

Korealaiset ovat ihan ystävällisiä, mutta ero japanilaisiin on suuri. Esimerkiksi hotellin respassa ollaan kohteliaita, kuten pitääkin, mutta sellaista ylenpalttista asiakkaan huomioimista ei ole kuin Japanissa. Ylenpalttinen ei kuvaa japanilaista kohteliaisuutta oikein hyvin, koska he osaavat tehdä sen luontevasti saaden kohteen tuntemaan olonsa aidosta huomioon otetuksi. Toki täälläkin asiakas toivotetaan tervetulleeksi ja kiitetään tämän lähtiessä pois, mutta sellainen toiminta kuuluu kaupankäyntiin.

Pimeän laskeuduttua nousimme rakennuksen 21. kerroksessa olevaan baariin. Hotellin esitteessä sitä kehuttiin viihtyisäksi baariksi, missä soi hienostunut musiikki miellyttävässä ilmapiirissä. Kylläpä jouduttiin mainonnan uhreiksi. Musiikki oli kamalaa ja vielä hirmu kovalla. Sateen vuoksi ulos ei näkynyt lainkaan ja paikassa oli järkyttävän kylmä. Ja tietenkin hinnat olivat tolkuttomat. Matkan kalleimpien juomien jälkeen palasimme takaisin huoneeseemme. Kävin ostamassa itselleni vähän iltapalaa ja tällä kertaa nuudelit olivat kelvollisia. Tämä ilta meni vähän harakoille tai joillekin täkäläisille linnuille, mutta ennustuksen mukaan huomenna pitäisi olla vain sadekuuroja, joten Souliin tutustuminen pääsee paremmin vauhtiin.

Busan

Tänään oli matkapäivä. Meillä ei ollut aamulla kiirettä, mutta melko aikaisin silti nousimme. Lenkki jäi tänään väliin. Kävimme syömässä aamiaista tänäkin aamuna samassa aamiaispaikassa. Sitten hortoilimme jälleen valtaisan aseman läpi eikä eksyminen ollut kaukana tälläkään kertaa. Osasimme mennä Shinkansenien eli luotijunien lähtöpaikalle. Löysimme etevästi myös oikean laiturin sekä kohdan, mihin vaunumme numero 13 pysähtyisi. Olimme tarkoituksella tulleet riittävän aikaisin, ettemme vahingossakaan myöhästyisi.

Pitkä valkoinen juna tuli täsmälleen aikataulun mukaan ja me osasimme mennä oikeille paikoille, joten matka Fukuokaan saattoi alkaa. Olimme Osakassa 12 minuutissa, kun paikallisjunalla aikaa oli mennyt tunti ja kymmenen minuuttia. Samaa haipakkaa juna kuljetti meidät Kobeen ja eteenpäin. Sitten luotijunamme ruuti kostui pahemman kerran. Vähän ennen Okayamaa junan vauhti hiljeni ja lopulta pysähdyimme radan varteen. Kuulutuksia oli runsaasti japaniksi, joten me istuimme ihmetellen paikoillamme, kun paikallisetkaan eivät kuulutuksiin reagoineet. Juna oli paikoillaan yli puoli tuntia ja sitten nilkutti hyvin hiljaa asemalle. Japaninkielisen kuulutuksen jälkeen kaikki paikalliset ottivat kimpsunsa ja lähtivät junasta. Minä katselin epätietoisena ympärilleni, jolloin eräs japanilainen kertoi, että junasta oli loppunut virta ja kaikkien oli poistuttava junasta.

Sitten seisoimme laiturilla ihmetellen mitä tehdä. Ilmoitustaululla luki paljon japania, mutta onneksi myös välillä meidän kirjaimia. Sama Nozoki-juna Hatakaan eli Fukuokaan lähti viereiseltä laiturilta vähän ajan päästä. Puoliso varmisti uniformupukuiselta mieheltä lippuja näyttäen, että saammeko mennä siihen junaan. Mies nyökkäsi, mutta tyhmä turisti meni vielä kysymään millä paikoilla saamme istua. Heppu pyysi anteeksi ja juoksi ilmeisesti asiaa selvittämään. Hetken päästä mies tuli takaisin ja alkoi hurjasti naputtelemaan puhelimeensa. Juna saapui asemalle ja mies vain naputteli. Shinkansen ei ole kuin hetken asemalla ja jatkaa sitten tehokkaasti eteenpäin. Ovet aukesivat, ihmiset tulivat pois ja sen jälkeen lähtijät kiipesivät sisälle, mutta meidän heppu vain naputti puhelimeensa. Lopulta hän näytti ruutua rouvalle ja siinä luki englanniksi: voitte istua paikoille, jos ne ovat vapaita.

Edellinen juna oli ollut tuskin puolillaan, mutta tähän tunki väkeä hyvin paljon. Me onnistuimme tunkemaan itsemme vapaille paikoille ja olimme onnekkaita, sillä ketään ei tullut ajamaan meitä pois ja saimme istua samoilla paikoilla loppuun saakka. Juna lähti onnellisesti liikkeelle ja etenimme sähäkästi kohti Hiroshimaa. Sitten vauhti hiljentyi jälleen ja pysähdyimme radan varteen. Loppuiko tästäkin junasta vieteri? Vaimon vieressä oleva japanilainen sanoi hyvin huonolla englannilla, että kuulutus oli kertonut edellämme olevan kuusi junaa jonossa odottamassa asemalle pääsyä. Tämä oli tosi huono päivä Japanin rautateille! Meillä kesti varmaan tunnin verran ylimääräistä ennen kuin juna tuli Hiroshimaan. Olimme lähteneet varsin aikaisella junalla, jotta meillä ei olisi mitään kiirettä siirtyä Fukuokassa rautatieasemalta satamaan. Varoaikaa oli yli kaksi tuntia, mikä alkoi olla käytetty. Hiroshimasta juna lähti sähäkästi ja kulki varmaan maksiminopeuttaan eli noin 300 km/h, mikä on kaikista shinkanseneista nopeinta.

Shinkansenissa matkustaminen on hieman tylsää, koska suurimman osan ajasta juna kulki tunneleissa eikä katsottavaa paljon ollut. Välillä pääsi kuitenkin näkemään kaupunkeja, metsiä ja riisipeltoja. Nyt virta junassa riitti ja pääsimme Fukuokaan noin pari tuntia myöhässä. Lauttamme Busaniin lähti satamasta 15:45, mutta lipussa luki, että viimeinen check-in aika on tunti aikaisemmin. Tosin kerran minulle kerrottiin, että laivojen check-in ajat ovat ohjeellisia eikä ollut syytä kiirehtiä ja silloin laiva jätti meidät Tallinnaan vieden matkatavarat mennessään. Kello oli vartin yli kaksi, joten ehtisimme mainiosti satamaan. Fukuokankin asema oli suuri eikä ollut ihan yksinkertaista löytää sieltä pois. Seuraavana löytyi taksijono, joka oli tietenkin pitkä. Jono eteni hitaasti, tietenkin. Näytti jälleen huonolta ehtimisen kannalta. Jos emme ehdi lauttaan, meidän pitäisi varmaan mennä jollain yölautalla tai ehkä vasta huomenna, jolloin joutuisimme hankkimaan hotellihuoneen, mutta silti maksamaan varatun Busanin hotellin. Yhtäkkiä yksi taksi pysäytti eri paikkaan, kuski nousi autostaan ja pyysi meitä tulemaan kyytiin. Kävi ilmi, että tässä taksissa oli tavallista suurempi peräkontti ja kuski valitsi meidät suurten laukkujemme vuoksi. Onnistuimme kertomaan minne olemme menossa näyttämällä paperista laivayhtiömme nimen. Ilman sitä mies olisi kuskannut meidät lentokentälle kuultuaan vaimon sanovan port. Mies vielä varmisti, että ”no airport”, mihin vakuuttelimme kovasti, että no airport. Taksin kello näytti 14.22, joten ehtisimme muutaman kilometrin päässä olevaan satamaan. Jo asemalta poistumiseen meni monta minuuttia ja ensimmäinen katu oli aivan tukossa. Kuski oli ripeä liikkeissään, mutta jouduimme pysähtymään jokaisessa liikennevalossa ja punaiset paistoivat pitkään. Eteneminen oli hidasta ja kello kävi huolestuttavan nopeasti. 14.30 meni emmekä olleet nähneet vielä edes vettä. Edessä oli suuria rekkoja, jouduimme tekemään hyvin hitaita käännöksiä oikealle ja tietenkin oli jälleen punainen valo edessä. 14:40 tuli ja viimein taksi pääsi avoimelle kadulle. Muutaman risteyksen jälkeen mies pysäytti sataman eteen ja kello naksahti 14:42. 2 000 jeniä kuskille, kiitokset ja laukut perässä lentäen lähdimme etsimään Beetle-yhtiön tiskiä. Sellainen löytyi onneksi helposti tyhjästä rakennuksesta. Ehdimme! Näytti kuitenkin siltä, että tunnin rajapyykki oli ohjeellinen ja olisimme päässeet kyytiin, vaikka olisimme siitä vähän myöhästyneetkin.

Laivamme oli kantosiipialus, joka kulki kolmessa tunnissa Etelä-Koreaan. Matkavauhti on 60 km/h, mikä on vedessä aika haipakkaa. Pelkäsin kovinkin railakasta menoa eikä epäilyjä helpottanut kyltti, joka käski pitää turvavyö kiinni koko matkan ajan. Huolet olivat kuitenkin turhia, sillä meno oli hämmästyttävän tasaista. Minulla oli ikkunapaikka ja katselin koko matkan merta koettaen bongata valaan. Niitä täällä uiskenteli ja tämä laiva oli joku vuosi sitten törmännyt yhteen. Monta lupaavan näköistä ryhävalaan selkämystä näin, mutta eivät ne sittenkään tainneet olla valaita.

Vaille seitsemän saavuimme Busaniin, missä asuu noin 3,6 miljoonaa asukasta. Komeat korkeat rakennukset näkyivät kauaksi merelle. Alitimme valtaisan sillan ennen kuin laiva pääsi satamaan. Tulimme uuteen maahan, joten meille oli tietenkin tarkastukset. Passien tarkastuksen yhteydessä otettiin sormenjäljet ja valokuva. Siitä huolimatta pääsimme sujuvasti Etelä-Koreaan. Kävimme infopisteestä hakemassa kaupungin kartan. Se oli hyödyllinen käynti, sillä meille kerrottiin sinisen bussin kulkevan hotellimme ohitse eikä matka maksanut kuin alle euron. Varsin pian olimme komean Crown Harbor Hotel Busanin edessä. Hinnat sen kuin vain kasvavat. Kun edellisessä maassa hotellin sai noin 10 000 rahalla, niin täällä piti maksaa yli 100 000 wonia. Huoneemme oli 20. kerroksessa ja sieltä avautui mahtava näköala satamaan. Muutaman kilometrin päässä näkyi alittamamme valtava silta, joka pimeän tullen valaistiin kirkkain vaihtuvin värein. Lahden molemmin puolin oli suuri määrä asutusta, mikä oli illalla kirkkaasti valaistu.

Lähdimme kävelemään Busaniin. Aurinko oli laskenut, mutta kaupunki oli hyvin valaistu. Totesimme heti muutokset Japaniin verrattuna. Kaduilla oli roskia ja liikenne oli selvästi aggressiivisempaa ja myös äänekkäämpää. Kävelimme rautatieasemalle ja ostimme huomiselle junaliput Souliin. En ole ikinä nähnyt yhtä nopeata näppäimistön käyttöä kuin hyvin englantia puhunut nuori nainen teki naputellessaan meidän tiedot koneelleen. Kävimme vielä vakoilemassa mistä huominen junamme lähtisi ennen kuin menimme etsimään ravintolaa, mutta onni ei ollut puolellamme. Seudulla oli vain kahviloita, joista ei saanut ruokaa, tai epämääräisiä kiinalaisia ravintoloita, joihin ei todellakaan kiinnostanut mennä. Päätimme mennä hotellin ravintolaan, mutta sieltä ei saanut ruokaa enää näin myöhään. Jouduimme käymään ruokakaupasta ostamassa molemmille nuudeliannokset ja voileivät. Nuudelit eivät olleet onnistunut valinta, mutta voileivät olivat ihan syötäviä. Aamiaisen jälkeen olimme syöneet kaksi mitätöntä voileipää ja hieman makeata ennen iltaa. Onneksi päivä oli ollut vain istumista, joten kulutuskin oli vähäistä. Onneksi kaupasta löytyi Kloud-merkkistä etelä-korealaista lagerolutta, jota tässä siemailen komeata satamanäkymää silmäillessä.

Nara

Aamu oli sateeton, mutta varsin lämmin, joten vaimon oli jälleen mukava juosta joen rannalla. Aamutoimien jälkeen suuntasimme jälleen samaan aamiaispaikkaan saaden hyvän lähdön tähänkin päivään. Jatkoimme JR Railin automaateille ja ostimme liput noin 40 kilometrin päässä olevaan Japanin ensimmäiseen pääkaupunkiin Naraan. Se oli pääkaupunkina vuosina 710-786, mutta on senkin jälkeen ollut hyvin tärkeä kaupunki. Nykyisin siellä asuu reilut 300 000 asukasta, mutta tuntui rauhalliselta pikkukaupungilta.

Junamatka kesti toista tuntia, sillä kuljimme paikallisjunalla, joka pysähtyi kaikille maitolaitureille aivan kuin lättähattu aikoinaan. Onneksi ilmastointi ei ollut kylmä vaan ainoastaan viileä. Lähes koko matkan juna kulki asutuksen keskuudessa. Olimme Narassa kymmenen jälkeen ja lähdimme jälleen kävelemään! Lämpötila oli kohonnut lähelle 30 astetta ja oli jälleen valtavan kosteata, joten hiki nousi saman tien pintaan.

Kuljimme Sanjo Dori -katua katsellen ihmisiä ja kauppoja ihaillen jälleen kerran katujen puhtautta. Missään ei ole roskia, mikä on siinä mielessä ihmeellistä, koska roskakoreja on hyvin harvassa. Myöskään graffitteja ei ole missään ja myös junat ovat täysin puhtaita. Oikein mukava on täällä kulkea ja nauttia. Nara on kuuluisa komeista ja vanhoista temppeleistään. Ensimmäisenä vastaan tuli Kofuku-ji, jonka edessä oli komea viisikerroksinen pagodi, joka on Japanin toiseksi korkein pagodi. Emme menneet temppeliin sisään vaan kuljeskelimme hiljalleen itään päin ja pian saavuimme Naran suurelle puistoalueelle. Siellä kuljeskelee hyvin paljon kauriita. Ne ovat periaatteessa villejä eivätkä reagoi millään tavalla ihmisiin ellei heillä ole kädessään kojuista ostettavia keksejä Niitä kauriit tulevat hamuamaan. Monet turistit keksejä ostivat eikä kauriiden tarvinnut vaivautua syömään tylsää ruohoa.

Jatkoimme etenemistä ja saavuimme Todai-ji –temppeliin, jota mainostetaan maailman suurimpana puurakennuksena. Tiedä sitten onko se suurin, mutta valtava se oli. Temppeli rakennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 752, mutta se on tietenkin palanut useampaan kertaan. Tämä nykyinen versio on rakennettu 1692 ja on kolmannes pienempi kuin alkuperäinen. Temppelin sisällä istui valtava 15 metriä korkea buddha tyynenä käsiään pyhästi ojennellen. Ison kaverin molemmin puolin istui noin kymmenmetriset bodhisattvassit, mitä sitten lienevätkin.

Matka jatkui puiston mukavia polkuja kulkien kauriiden jätöksiä väistellen. Oli edelleen hyvin kosteata ja kuumaa. Sitten alkoi hiljalleen sataa kosteuden sen kuin vain lisääntyessä. Pysähdyimme hieman epämääräiseen kahvilaan, mutta hyvin englantia puhuva nuori mies antoi meille omenamehun, paikallisen oluen (minulle) ja kaksi hieman sitkeätä, mutta maistuvaa sämpylää. Tauon jälkeen saavuimme Kasuga Taisha pyhäkköön, joka on shintolaisten pyhä paikka. Tämän erikoisuutena on siellä olevat yli 3 000 kivistä lyhtyä. Niiden tarkoitusta en tiedä, mutta jotain tekemistä niillä on uskonnon kanssa. Sade jatkui ja olo alkoi olla kuumuuden ja kosteuden vuoksi aika tukala. Kävelimme edelleen, mutta jätimme menemättä sisään maksullisiin temppeleihin tyytyen katselemaan niitä vain ulkoa päin.

Jouduimme etsimään melko kauan ennen kuin löysimme sakepanimon, jossa pääsi maistamaan erilaisia sakeja. 500 jenille eli neljällä eurolla tarjottiin kuutta eri sakea maisteltavaksi. Kuppi ei ollut kovin iso, mutta useamman siemauksen sakea sai maistella. Harmittavasti minä jouduin nauttimaan selkeästi enemmän sakea, sillä minun kupin vajuttua lähes tyhjäksi, tapahtui kuppien vaihto ja minulla oli jälleen melkein täysi sakekuppi edessä. Jokaista sakea rouvakin maisteli pitäen eniten sparkling sakesta eli kuohuviinin tapaisesta juomasta.

Sade voimistui ja me suuntasimme kohti rautatieasemaa. Paikallisjuna lähti lähes saman tien kun pääsimme oikealle laiturille. Tämä oli jälleen jokaisella asemalla pysähtyvä hidas etenijä, mutta sopivan viileässä junassa oli lähes nukuttavaa istua. Eräällä asemalla juna pysähtyi pidemmäksi aikaa ja viereiselle raiteelle tuli myös Kiotoon menevä juna, mutta sellainen joka pysähtyi harvakseltaan. Vaihdoimme junaa ja olimme perillä jonkin verran aikaisemmin.

Naran asemalla oli ainekset pieneen katastrofiin. Sortsieni lahje repesi paljastaen kaikkien japanilaisten katseille alushousujeni lahkeen, joskin ainoakaan japanilainen tai minkään muunkaan maan edustaja ei ollut alushousujeni väristä kiinnostunut. Kiotossa menimme kauppaan katselemaan sortsien korvaajaa, mutta eihän sellaisia löytynyt. Onneksi hotellin respasta saimme ompelutarvikkeita ja monitaitoinen puolisoni ompeli sortsit uuteen uskoon. Pidimme lepotauon keräten voimia ja jäähdytellen ilmastoidussa huoneessamme.

Pimeän jo laskeuduttua Kioton ylle lähdimme vielä kiertelemään hotellin ympäristöön. Emme sateen vuoksi lähteneet kovin kauaksi. Edelleen oli mahtavan lämmintä ja parsituissa sortseissa oli leppoisaa kuljeskellasekäMenimme melko pieneen baariin, missä meidät toivotettiin monisanaisesti ja nyökkäysten kera tervetulleiksi ja ohjattiin tiskin ääreen istumaan. Tilasimme viinin, oluen, pienen juustotarjottimen sekä friteerattuja mereneläviä. Ne nautimme hieman turhan ilmastoidussa lähes tyhjässä baarissa.

Palasimme hetkeksi lämpimään ulkoilmaan, kunnes menimme vielä pistäytymään yhteen baariin. Se oli aivan täynnä ja jouduimme aluksi pystybaariin ennen kuin meille osoitettiin oma pöytä. Tilasimme ison ja pienen oluen ja lopulta minä join ne molemmat. Vastapainoksi puoliso söi lähes kaikki herkulliset juustokolmiot (yhteensä noin yhden leipäpalan verran, puolison huomautus), joten molemmat olivat tyytyväisiä. Pystybaarissa seisoessani skoolasi vieressä ollut japanilainen pukumies oluen kanssani ihan vain yllättäen. Hänellä taisi olla hyvä päivä töissä ja sehän kävi, sillä minulla oli hyvä päivä lomalla Japanissa. Jakkaroilla istuessamme katselimme Japanin ja Etelä-Afrikan jalkapallopeliä, mutta enimmäkseen seurasimme hyvin virkeiden tarjoilijoiden touhuamista. He huutelivat toistuvasti toisilleen jotain meille käsittämätöntä hyvin korkealla äänenpainolla. Tarjoilivat olivat välittömästi paikalla, kun sisään tuli uusi asiakas ja heidät toimitettiin kohteliain kädenliikkein joko odottamaan vapaata pöytää tai suoraan pöytään. Laukun omaaville asiakkaille, kuten vaimollenikin, tuotiin kassi, johon laitettiin laukut, ettei niitä tarvinnut laittaa lattialle, joka oli varmasti erittäin puhdas. Kyllä tätä kohteliaisuutta ja palvelunalttiutta jää ikävä. Kiersimme hiljalleen hotellimme ja valmistauduimme huomiseen päivään.

Kirjaanpa vielä muutamia meille kummallisia asioita, mitä olemme kohdanneet. Taisi olla muutama päivä sitten, kun kävimme Lawsonissa, eli pienessä kaupassa, ostamassa aamiaista. Minä pyysin teeheni sokeria ja sen myös sain. Sain myös muovipussin, mihin laitettiin muovinen sekoitin ja sokeripussi sekä jostain syystä myös tyhjä muovipussi! Pakkaaminen on täällä viety aivan äärimmäisyyksiin.

Täällä on hyvin paljon pelisaleja, joita kutsutaan Pachinko Sloteiksi. Kävimme yhdessä ja kokemus oli jälleen jotain meille käsittämätöntä. Suuressa huoneessa oli valtavasti peliautomaatteja Las Vegasin tapaan. Jokainen automaatti soitti kovaäänistä musiikkia tai jotain muuta ääntä ja meteli oli aivan päätä huimaavaa. Koneisiin laitettiin metallisia kuulia ja ne pomppivat kuvaruudussa ja varmaan jotkut voittivat, mutta useimmat todennäköisesti hävisivät. Erittäin suosittuja paikat olivat, joten täälläkin on paikkoja, jotka voittavat kotiolot.

Erityisesti Kiotossa on ollut hyvin paljon pyöräilijöitä. On kovin kummallista, että muuten niin organisoidussa yhteiskunnassa pyöräilijät ovat lähestulkoon vailla sääntöjä. Ne ajavat siellä missä haluavat ja valitsevat reitin, mikä heille sopii. Vaaratilanteita ei silti tapahtunut, joten tilanne taitaa olla hallinnassa.

Kioto

Olette varmaan kuulleet Jussi ja Eero Raittisen kappaleen Kävelemään eli Liisan Koira? Kiotossa meillä oli aivan sama teema: kävellään. Käveleminen ja katseleminen ovat oikein mukavaa, mutta nyt varustus epäonnistui pahanpuoleisesti. Sääennustus lupasi koko päiväksi sadetta ja selkeästi viileämpää. Niinpä puin farkut ja vaelluskengät sekä otin takin käsivarrelle. Arvasitte varmaan, että sadetta ei tullut koko päivänä, lämpötila kohosi jonnekin 27 asteen tietämille ja oli tietenkin hyvin kosteata. Oli siis hyvin hikistä ja nihkeätä, kun kävelyä kertyi iltapäivään mennessä reilut 16 kilometriä.

Kahdeksan jälkeen menimme syömään aamiaista samaan paikkaan kuin eilen ja saimme seitsemällä eurolla kahdelle runsaat lämpimät leivät ja kuumat juomat. Ravittuina lähdimme astelemaan kohti pohjoista sateenvarjot valmiina alkavan sateen varalta. Olimme arvioineet hieman väärin keisarin palatsin etäisyyden ja meille tuli lopussa kiire ehtiä palatsin kiertokävelylle, johon olimme varanneet ajan kymmeneksi. Meillä ei loppujen lopuksi ollutkaan kiire, joten hankimme turhaan hien, joka ei sitten enää kuivanutkaan.

Palatsin kiertueelle piti ilmoittautua etukäteen netin kautta, mutta liput olivat ilmaiset. Ryhmässä oli ainakin 50 ihmistä, mikä oli liian paljon sutjakkaan etenemisen kannalta. Opas puhui hyvää englantia, mutta sen verran hiljaa, ettei läheskään kaikesta saanut selvää. Emme päässeet sisälle yhteenkään rakennukseen vaan jouduimme kiertämään pihalla rakennusten ulkopuolella. Keisarillinen palatsi ei ollut ollenkaan palatsimainen vaan valtavalla alueella oleva monien suurien, mutta matalien rakennusten ryhmittymä. Ne olivat ihan hienoja, mutta kunnon käsitystä niistä ei saanut, koska jouduimme tiirailemaan niitä vain ulkoa päin. Kiertokävely kesti tunnin, mikä olin turhan pitkä aika, mutta nopeamminkaan ei voinut edetä, koska koko ajan seurassa oli vartija, joka olisi estänyt pakoyritykset.

Kierroksen jälkeen suuntasimme Kioton itäisille osille katsomaan lukuisia temppeleitä, joista osa kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Osa temppeleistä oli hyvin suuria ja valtavan koristeellisia. Osa taas oli pieniä ja katosivat kaupungin muiden rakennusten sekaan. Sain vaivoin pysäytettyä raivokkaasti etenevän kävelykoneen, jotta pääsin kahvilaan nauttimaan kylmän oluen ja voileivän, kun puolisolle riitti kahvi ja juustokakku. Sitten taas lähdettiin tarpomaan. Kaupungin itäpuolella rakennukset olivat matalia ja siellä oli vain pieniä kauppoja ja liikkeitä sekä asutusta. Keskisessä Kiotossa sen sijaan sijaitsee suuria pankkeja ja muita rahaa tekeviä rakennuksia. Kiertelimme pieniä katuja pitkin ja välillä tulimme puistoon, jossa sijaitsi jälleen yksi pyhäkkö. Yksi kaikkein komeimmista pyhäköistä, Chion-in, oli korjattavana. Sen päälle oli rakennettu valtava peltihalli, jotta korjaus sujuisi säiden hidastamatta.

Hyvin kostea ilma seurasi meitä saaden nihkeät farkut tuntumaan raskailta ja ahtailta. Mitäs muuta olisimme voineet tehdä kuin jatkaa eteenpäin katsellen kaupunkia? Yasaka pyhäkön edessä ostimme tikussa paistetun rapukepakon. Kyllä siinä ravun makua oli, mutta ei se Suomen jokiravun maulle pärjännyt. Viimeiseksi kävelimme Kiyomizun hienolle pyhäkölle ja missä muualla se olisi voinut sijaita kuin korkean mäen päällä. Lisäksi täällä oli valtava määrä ihmisiä, jotka pokkuroivat kapealla kadulla joka suuntaan. Kaduilla oli hämmentävän paljon kimonoihin pukeutuneita naisia. Alueella oli myös paljon kimonovuokraamoita, joten arvelimme, että on suosittua käydä vuokraamassa kimono ja sitten kävellä kaupungilla ja otattaa itsestään kuvia. Myös joitain miehiä kulki yukata päällä puusandaalit jalassa. Miltä tuntuisi vuokrata Helsingissä kansallispuku sekä tuohitöppöset ja kuljeskella Esplanadilla otattamassa kuvia itsestään?

Viimein päästiin suuntaamaan kohti hotellia eikä matkaa ollut kuin kolmisen kilometriä. Taivas oli pilvessä, mutta oli kuumaa ja kosteaa. Jalat olivat jo aivan poikki, mutta tyhjät taksit vain sujahtivat ohitsemme. Viimein pääsimme Kioton aseman tuntumaan ja hotellille. Oli mahtavaa ottaa ahdistavat vaatteet pois, käydä suihkussa ja avata kylmä Suntory-olut. Silloin huomasin, että olipa ollut hienoa kävellä ja katsella Kioton kaupunkia.

Lepäilimme hotellilla ja rouva kävi pesemässä pyykkiä neljännen kerroksen automaattipesukoneissa. Pyykit olivat kuivat vajaan kahden tunnin kuluttua, mutta jalat eivät olleet vielä toipuneet päivän kävelystä. Siitä huolimatta lähdimme kiertelemään lähiympäristöön. Menimme ensin Kioton valtavaan asemarakennukseen ja eksyimme sen kauppoihin ja käytäviin. Sitkeän yrityksen jälkeen löysimme käytävälle, mistä pääsee juniin eli paikkaan, jonka tunnistimme. Siellä oli jälleen uskomattoman paljon kulkijoita. Kiersimme aseman lukuisissa kaupoissa sekä myös lähellä olevassa suuressa ostoskeskuksessa. Kaupat ahdistivat minua jälleen, mutta minkäs teet, kun piti tuliaisia etsiä. Nyt on pienet mahdollisuudet, että tytärkin saisi jonkun pienen tuliaisen. Vävyehdokkaalla onkin sitten aika pienet mahdollisuudet muuhun kuin tervehdykseen.

Ilta pimeni, mutta lämpötila pysyi mahtavan lämpimänä. Ulkona oli nyt hienoa kuljeskella, kun jalassa oli sortsit ja miellyttävän lämmintä. Ihmisiä oli aina ja kaikkialla. Niitä ei ollut ahdistavan paljon, mutta kuitenkin aina ja kaikkialla. On mukavaa vaihtelua kulkea täällä ja väistellä vasemmalta ja oikealta tulevia ihmisiä kuten suurkaupungissa kuuluukin. Minä sain puolen vuoden ostosajan täyteen seuratessani puolisoani niin vaatekaupoissa kuin sekatavaraostoskaupoissakin. Sitten kuljimme jälleen aseman läpi takaisin meidän puolelle asemaa. Menimme kovin suosittuun olutravintolaan, missä joimme olutta ja söimme pientä purtavaa. Näin tänään jäi iso ruoka syömättä, mutta sen korvasi moni pienempi purtava. Illalla ei kilometrejä kertynyt enää kovin montaa, mutta aiemmat painoivat vielä jaloissa, joten palasimme hotellille melko aikaisin palautumaan huomista uutta hienoa päivää varten.

Osaka

Kiotostakin löytyi sopiva juoksupaikka eikä lenkkeily siis jäänyt väliin. Minä vielä ansaitusti loikoilin rouvan palattua reilun viiden kilometrin kierrokselta takaisin. Pukeuduimme molemmat lämmintä päivää varten ja poistuimme hotellista pian kahdeksan jälkeen. Siirryimme Kioton aseman alla olevaan ostoskeskukseen ja menimme syömään aamiaiseksi sämpylät ja kuumat juomat erääseen kahvilaan.

Nousimme varsinaiselle asemalle ja menimme ostamaan lippuja luotijunaan eli shinkanseniin, jolla myöhemmin ajamme. Eilen olimme yrittäneet ostaa tikettejä, mutta jonot olivat olleet tolkuttoman pitkät. Nyt pääsimme suoraan tiskille, missä nuori mies osasi riittävästi englantia, jotta lippujen osto sujui helposti. Lippu Tokaido-Sanyo shinkansen -junaan Kiotosta Fukuokaan maksoi noin 120 euroa kappale, mutta matkaakin on noin 650 kilometriä eikä siihen mene kuin alle kolme tuntia. Tänään matkustimme vain noin 40 kilometrin päähän Osakaan ja ostimme liput paikallisjunaan noin neljällä eurolla kappale. Lippujen osto sujui samaan tapaan kuin Tokion metrossa, joten ongelmia ei ollut. Oikea junakin löytyi emmekä tällä kertaa päässeet ylimääräiselle kierrokselle lentokentälle.

Junamatka kesti vajaan tunnin. Juna oli metron tapainen, missä oli penkkejä ainoastaan ikkunoiden edessä. Matkustajia ei ollut kovin paljon ja pääsimme melko pian istumaan matkustajien vähetessä asemilla. Muuten matka meni mukavasti, mutta junassa oli kamalan kylmä. Tuuletin puhalsi kylmää ilmaa niin että palelin koko matkan. Matkaa oli noin 40 kilometriä, mutta koko välin juna kulki asutuksen keskellä. Kiotossa on noin puolitoista miljoonaa asukasta ja Osakassa 2,6 miljoonaa, mutta Osakan metropolialueella on peräti yli 19 miljoonaa asukasta.

Shin-Osakan asemalla etsimme metron, mikä löytyi opasteiden avulla varsin helposti. Seinällä olevasta kartasta katsoimme minne olimme menossa, huomioimme lipun hinnan ja ostimme automaatista kaksi pilettiä. Ajoimme ensin Midosuji-linjalla Hommachin asemalle ja sitten Chuo-linjalla Osakakoon. Noustuamme maan pinnalle oli aurinkoista ja noin 30 astetta lämmintä. Meillä oli noin kilometrin matka käveltävänä Osakan akvaarioon.

Akvaario oli mahtavan hieno. Keskellä oli valtavan suuri allas, missä ui muun muassa yli kolmen metrin valashai, suuria rauskuja, valtavia meriahvenia ja vasarahai monien muiden jännittävien kalojen seurassa. En tiedä miksi ne eivät syö toisiaan, mutta aivan sovussa ne akvaariossa uiskentelivat. Kiersimme suuren akvaarion ympäri hitaasti alemmaksi laskeutuen, joten näimme otuksia monesta suunnasta. Käytävän toisella puolella oli toisia akvaarioita, joissa uiskenteli delfiinejä, pingviinejä, hylkeitä ja lukuisa määrä erilaisia toinen toistaan kummallisempia kaloja. Kaikkia niitä oli hienoa katsella ja meitä meni kaksi tuntia kävellä koko laitos läpi. Paikalla oli myös iso joukko leikkikoululaisia, joilla kaikilla oli samanlainen asu ja siniset hatut. Melu oli huikea, kun mukulat huusivat kaikki yhteen ääneen kimittävällä äänellä. Lysti vain parani, kun toinen, vihreälakkisten menninkäisten ryhmä saavutti meidät. Kierroksen lopussa katselimme, kun pingviinejä syötettiin. Ne olivat kovin hanakoita silakoiden perään ja jos joku ei saanut syöttäjän huomioita, se alkoi nokkimaan miehen valkoista saapasta. Aivan viimeisenä oli matala ja leveä allas, missä ui rauskuja ja pieniä haita. Niitä sai koskea, kunhan oli varovainen, koski vain selkään eikä erityisesti saanut koskea hain kuonoa eikä rauskujen häntää. Hain selkä oli kova ja karhea, mutta rauskulla oli pehmeä ja liukas selkä. Vietin altaan ääressä pitkään kaloja taputellen. Pitkän maanittelun jälkeen sain houkuteltua vaimonkin koskemaan rauskua, mutta yksi kosketus rauskuun riitti.

Erittäin mieluisan akvaariokäynnin jälkeen nautimme viereisellä aukiolla kahvin ja oluen. Ettei tule epäselvyyttä, niin puolisoni otti kahvin ja minä oluen. Sitten kuljimme metroasemalle ja ajoimme maanalaisella Morinomiya-asemalle. Nousimme takaisin maan pinnalle, missä aurinko oli mennyt pilveen, mutta lämpöä oli edelleen vajaa 30 astetta. Lampsimme katsomaan Osakan komeata linnaa, mutta sisälle emme menneet. Jatkoimme hiljalleen eteenpäin keskustan katuja kulkien. Kaupunki on selvästi Kiotoa suurempi ja täällä oli hyvin paljon suuria uusia rakennuksia ja uusia rakennettiin koko ajan. Liikenne oli hyvin vilkasta, mutta niin kuin Tokiossakin, melu kaupungeissa on yllättävän vähäistä. Se johtuu autojen huomattavan hiljaisesta vauhdista muihin suurkaupunkeihin verrattuna ja myös autojen selvästi hiljaisemmasta äänestä, mikä johtunee hyvin tarkoista rajoituksista.

Mukavan noin kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen päädyimme Umedan asemalle, joka oli taas aika paljon suurempi kuin kotimaan paikallisasemat. Löysimme JR Railin automaatin ja ostimme liput Kiotoon. Ajoitus oli erinomainen, sillä juna lähti lähes välittömästi astuttuamme sisään. Ihmisiä oli hyvin vähän ja löysimme paikat, mihin ei jäähdytys kohdistunut, joten matkustus oli oikein miellyttävää. Olimme ensimmäisessä vaunussa ja ohjaamon sekä meidän välissä oli vain lasi. Siitä oli hauska katsoa junan etenemistä ja jännittää tulivatko vastaan tulevat juna samaa raidetta vai eivät.

Menimme hotellille vähäksi aikaa lepäilemään. Vajaan kahden tunnin päästä lähdimme kävelemään pohjoiseen katselemaan Gion aluetta. Siellä on hyvin runsaasti ravintoloita, jotka sijoittuvat kivoille pienillä kujilla oleviin vanhoihin taloihin. Pysähdyimme ensin nauttimaan punaviinin ja oluen mukavaa ravintolaan. Jäimme aivan terassin viereen, koska terassilla oli 500 jenin maksu henkeä kohti, eli se oli meille maksanut noin kahdeksan euroa eli melkein saman, mitä juomamme maksoivat. Jälleen kohtasimme uuden palvelumuodon. Rouvan viereen tuotiin pieni kori, johon hän sai asetettua käsilaukkunsa, ettei se vaan koskettanut lattiaan. Ravintolan terassin kaiteella seisoskeli harmaanhaikara. Se antoi ihmisten tulla parin metrin päähän, joten vierailu ei varmaan ensimmäinen ollut. Kovin hygieenistä se ei varmaan ollut, mutta minusta oli mukava lintua katsella.

Ennustettu sade alkoi ja kiihdytimme ravintolan etsimistä. Nuori englantia puhuva mies sattui oikeaan paikkaan ja sai houkuteltua meidät sisälle. Englanninkielisestä listasta, joita näissä suurkaupungin ravintolassa on, rouva päätti valita seitsemän sortin sushin ja minä valitsin pallokalan (blowfish). En tiedä oliko tämä minun kala se myrkyllinen, jos sen valmistaa väärin. Kala oli ihan hyvää, mutta sen syöminen puikoilla oli haastavaa, etenkin kun siinä oli mukana ruotoja. Puoliso söi sushistaan ne häntä miellyttävät osat, kuten tonnikalan ja katkaravut. Minulle jäi lohen mätiä sisältävä annos. Mädissä ei ole mitään vikaa, mutta koetapa syödä puikoilla liukkaita puolen sentin levyisiä pallukoita, jotka putosivat riisin päältä. Pakko oli noukkia mädit sormin aina kun henkilökunta ei nähnyt. Seuraavana söin jonkun kalan, joka oli ihan hyvää. Viimeiseksi jätin todellisen herkkupalan: viiden sentin viipaleen kalmaria. En saanut sitä katkaistua vaan nappasin sen kokonaisena suuhun. Sitten sitä pureskeltiin ja pureskeltiin. Pala muljusi suussa eikä suostunut pienenemään nielemiskokoon millään. Reunoilta se hiljalleen suostui katoamaan, mutta keskellä oli jänne tai mikä lie sitkeä osa, jolle ei pureskeluista huolimatta tapahtunut mitään. Se pyöri, muljusi ja keikkui suussani, kunnes aloin jo olla epätoivoinen. Lopulta pakotin itseni nielaisemaan epämääräisen möykyn ja se myös jäi alas. Sushi ei saanut uutta ystävää. Tilasin jälleen sakea, mutta nyt panostin hieman enemmän hintaan, mikä toi myös laatua. Tämä Marutake-Ebisu sake maksoi saman kuin eiliset kolme yhteensä, mutta se myös oli huomattavasti parempaa kuin nuo eiliset yhteensä.

Kävimme lähellä muutamissa kaupoissa ja löysimme muutaman tuliaisen, mutta emme vieläkään mitään tyttärellemme. Ulkona satoi kovasti, joten lähdimme etenemään kohti hotellia, mihin oli noin kahden kilometrin matka. Yritin kertoa kävelyvimmaiselle puolisolle, että oli keksitty maan alla kulkevia junia, joissa ei kastunut, mutta kävelyvauhti ei hiljentynyt yhtään. Kerroin myös, että on olemassa autoja, jotka vievät meidät haluamaamme kohteeseen kohtuullista korvausta vastaan, mutta kävelyvauhti vain kiihtyi. Onneksi oli edes lämmintä. Perille pääsimme, mutta aikalailla märkinä. Se ei kuulemma haitannut, koska kävelyä tuli tänään reilut 15 kilometriä.

Kirjoitan vielä muutaman kummallisuuden tai erilaisuuden, jonka olemme huomanneet. Täällä on tulossa jotkut vaalit, jotka kuuluvat kaupungilla liikkuvien autojen ämyreistä, joista ehdokkaat kertovat mielipiteitään päivän polttavista aiheita. Vaalimainoksia ei laitetakaan ihan minne vain vaan niitä varten on harvakseltaan kiinnitetty pahvisia levyjä, joihin on piirretty tasasuuruiset noin A4:sen kokoiset neliöt. Ehdokkaat saavat kiinnittää mainoksen, tietenkin vain yhden, neliöön ja mainos on täsmälleen ruudun kokoinen. Aika monella kulkijalla on naamallaan hengityssuoja. Se ei kuitenkaan ole kasvoilla taudin tarttumisen pelosta vaan sitä pidetään, ettei oma tauti tartu muihin. Tänään ravintolaa etsiessämme huomasin koiran pissivän lyhtypylvään juureen. Koiran omistaja otti välittömästi laukustaan vesipullon ja pesi pissin pois. Toimisikohan tämä Suomessakin? Koiria on täällä muuten hämmästyttävän vähän. Ehkä syynä on, että asunnot ovat kovin pieniä eikä silloin ole mahdollista ottaa koiraa? Täällä on jokaisessa hotellihuoneessa taskulamppu. Miksi? Mahdollisten maanjäristysten vuoksi tietenkin.

Kioto

Minä jouduin nukkumaan seinän puolella, jotta mahdolliset seinää pitkin ryömivät ötökät eivät iskisi kiinni vaimoon. Hän oli lukenut opaskirjasta, jonka Pia oli meille ystävällisesti lainannut, että Japanissa hieman kehnommissa hotelleissa voi kulkea jopa kämmenselän kokoisia torakoita. Ne eivät ole vaarallisia, mutta vaimo olisi, jos sellainen hänen niskaansa kutittelisi. Ötököitä ei näkynyt ja heräsin virkeänä aurinkoiseen aamuun. Puoliso kävi tekemässä viereisellä rinteellä intervalliharjoituksia palaten pirteänä takaisin.

Täällä emme ottaneet suhteettoman kallista aamiaista vaan lähdimme sunnuntaiaamuun ilman ruokaa. Yritimme laittaa itsellemme nuudelikupin, mutta vedenkeitin ei toiminut. Aluksi näytti, että japanilaiset olisivat sunnuntain kotonaan, mutta aika pian teille kerääntyi meidän lisäksemme paljon muitakin menijöitä. Löysimme aika pian Lawsonin, mistä kävimme ostamassa kahvia ja teetä, lämpimiä kananuggetteja ja pullan tapaisen. Eivät ne paljon olleet, mutta eteenpäin jälleen. Ajoimme tietä numero kaksi ja tulimme pian Fukuyamaan, missä on 450 000 asukasta. Näytti, että eteneminen olisi jälleen todella hidasta liikennevalojen pysäyttäessä ajon tuon tuostakin. Hitaasti, mutta varmasti pääsimme Fukuyaman ohitse eikä liikenne aivan arkipäivän luokkaa ollutkaan. Uusi kaupunki tuli heti, kun edellinen loppui, mutta nyt tie 2 oli rakennettu kiertämään suurimmat asutuskeskittymät ja eteneminen oli oikein ripeätä, ainakin Japanin olosuhteissa. Mukavaa vauhtia ohitimme myös noin 700 000 asukkaan Okayaman. Täällä vuoria oli vähemmän kuin edellisinä päivinä, mutta emme me tasaisella maalla suinkaan menneet vaan tunneleita oli pitänyt kaivaa tännekin. Pysähdyimme vessatauolle maantien lävähdyspisteelle, jonka sisääntulo oli liikenteellisesti hieman hankalassa paikassa. Eipä hätää, sillä risteyksessä oli kolme liikenteenohjaajaa, jotka näyttivät patukoilla ja pillinvihellyksillä poislähtijälle, milloin oli tie vapaa.

Pian puolen päivän jälkeen tulimme noin 500 000 asukkaan Himejiin. Honshun etelärannikolla asuu valtavasti ihmisiä, mutta vuoristoisessa sisämaassa on sitten hyvin paljon väljempää. Himejissä ajoin keskustaan ja pienen kiemuran jälkeen löysin parkkihallin, minne saimme Nissanimme pysäköityä. Autossa on peruutuskamera, joka on oikein kätevä, mutta täyttä luottamusta minulla siihen ei ole. Taitaa olla kameran vika, että Nissan tahtoo mennä aina vinoon.

Menimme ulos noin 30 asteen helteeseen, joten sää oli eilisestä muuttunut radikaalisti. Kävelimme noin puolen kilometrin matkan Himejin oikein komeaan valkoiseen linnaan. Tämä huomattavasti suurempi ja komeampi linna kuin se minkä Matsumotossa olimme nähneet, kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Kuusikerroksinen linna oli rakennettu yli kymmenen metriä korkealle kivijalustalle. Se on alun perin rakennettu 1500-luvulla, mutta se on palanut sen jälkeen neljä kertaa, mutta aina rakennettu uudestaan samanlaiseksi. Tämä nykyinen versio on valmistunut 1895 eikä toivottavasti enää pala poroksi.

Kiersimme koko linnan nousten aina kuudenteen kerrokseen saakka. Emme olleet kaksistaan vaan jyrkkiä portaita nousi jatkuva jono japanilaisia ja joukossa myös joitain eurooppalaisiakin. Linna on puurunkoinen eivätkä tolpat olleetkaan ihan ohutta närettä. Valtavat pilarit tukivat kussakin kerroksessa mahtavan leveitä lattialankkuja ja muita rakenteita. Nousimme sukkasillaan hyvin jyrkkiä portaita ylös asti ja vajaata tuntia myöhemmin laskeuduimme alas lähtöpaikkaan. Kävelimme laajan ja kuuman pihan poikki aukiolle, jonka alla automme oli. Ostimme mansikkapehmikset, jotka maistuivat hyvin raikkailta helteisessä säässä.

Tämän matkan ajoa oli jäljellä hieman yli sata kilometriä Kiotoon. Tällä välillä on aivan valtavasti asutusta, joten valitsimme maksullisen moottoritien ja pääsimme Kiotoon noin tunnissa. Liikenne oli vilkasta, mutta ei tukkoista. Kioton keskustan tuntumassa tankkasimme auton viimeistä kertaa. Ajoin huoltoaseman pihalle ja nuori mies pyysi minua lähes häveten peruuttamaan yhdelle mittareista, koska kaikki eteenpäin ajettavat paikat olivat varattuja. Minä tein niin ja sain auton tankkausasemiin. Avasin bensatankin luukun ja istuskelin autossa odottamassa tankkaamista. Palvelu täällä oli tavallista hitaampaa, mutta siitä en nostanut meteliä. Meni vielä vähän aikaa eikä tankkaaminen alkanut. Sitten mies tuli varovasti ikkunan eteen ja sanoi self service. Ei auttanut kuin nousta itse autosta. Mihin on tämä maa menossa, kun pitää itse autonsa tankata! Menin ihmettelemään mittarille, joka oli tietenkin kokonaan japaninkielinen. Onneksi sama mies tuli minua neuvomaan, sain maksettua tankkauksen luottokortilla ja laitettua oikean pistoolin bensatankkiin miehen ollessa koko ajan vieressäni. Täällä on kolmea eri polttoainetta ja auton vuokratessani, minulle korostettiin, että tankkaa punaisesta hanasta ja niin olen tankkaajille opastanut.

Ajomatkaa oli jäljellä alle viisi kilometriä ja tyttö kojetaulussa opasti meidät jälleen aivan oikeaan paikkaan. Jouduin tekemään yhden ylimääräisen kierroksen, koska olin väärällä kaistalle autovuokraamon kohdalla. Auton palautus sujui helposti eikä kuhmuja ollut tullut. Kilometrejä tuli 2 200, mikä on melko vähän kahdeksalle päivälle. Ajelu oli ollut oikein mukavaa ja näimme erittäin paljon sellaista, mitä julkisia välineitä käyttäen ei olisi nähnyt. Auto oli ihan hyvä ja ruuhkaisilla teillä automaattivaihteet olivat helpottaneet. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui nopeasti eikä se tuottanut vaikeuksia. Liikennettä oli paljon, mutta ajotahti oli hyvin verkkaista esimerkiksi Ranskaan tai Italiaan verrattuna Baltian maista puhumattakaan. GPS toimi erittäin hyvin ja ainoat virheet tapahtuivat, kun emme uskoneet tyttöä vaan päättelimme itse oikean suunnan risteyksestä. Kaiken kaikkiaan ajaminen Japanissa oli helppoa eikä edes suurkaupungeissa eteneminen ollut ongelmallista, kunhan vain oli tarkkana ja pysyi kaistallaan. Eteneminen oli välillä piinallisen hidasta, mutta sen hyvä puoli oli, että tuntemattomissa paikoissa oli aikaa sottailla.

Jouduimme kävelemään aivan valtavan Kioton aseman halki päästäksemme toisella puolella olevalle Hotel Hokke Club Kyotolle. Ihmisiä oli aivan valtavasti ja kaikki tulivat meitä vastaan, tai ainakin siltä vaikutti. Meiltä meni varmaan kymmenen minuuttia päästä aseman halki toiselle puolen. Aseman edessä näimme hotellimme toisella puolella suurta katua ja jouduimme kiertämään pitkän matkan päästäksemme turvallisesti perille. Huoneemme on melko pieni, mutta laukut sentään sopii avata. Ikkunasta on näkymä pienelle kujalle, mutta se oli tietoinen valinta, joka säästi huomattavasti huoneen hinnasta.

Saman tien lähdimme Kiotoon, missä alkoi harmiksemme sataa ja sitä jatkui koko illan. Se ei ollut voimakasta, mutta sen verran tippoja tuli, että sateenvarjoa piti käyttää. Kävimme katsomassa kahta hämmästyttävän suurta ja hyvin taidokkaasti tehtyä pyhäkköä, Higashi Honganji ja Nishi Honganji. Ne kuuluvat Kioton pyhäkköjen maailmanperintökohteeseen, joten tänään minulle tuli kaksi Unesco kohdetta. Pyhäkköihin pääsi sisään, mutta jälleen piti kengät ottaa pois ennen puulattioille astumista. Pyhäkköjen rakennukset olivat valtavan suuria ja hyvin taidokkaasti rakennettuja.

Kävelimme itään Kamo-joelle, mutta suunnistimme hieman huonosti emmekä löytäneet oikein mitään katsottavaa emmekä kipeästi tarvitsemaamme ravintolaa. Aika oli jälleen huono ravintoloiden aukiolon suhteen. Kioto on onneksi suuri ja turisteja käy paljon, joten ennen pitkää eteemme tuli ravintola englanninkielisin ruokalistoin. Tarjonta ei ollut parasta mahdollista ja päädyimme molemmat tilaamaan curryn, johon minä sain vielä friteeratun katkaravun. Lisäksi mukaan tuli niin paljon muuta syötävää, että kaikkea emme kovasta nälästä huolimatta jaksaneet syödä. Minä en pystynyt olemaan tilaamatta kolmen saken satsia 800 jenillä, mutta vaimo pystyi vastustamaan kiusausta. Saket eivät olleet Tokion vastaavien tasoisia, mutta kuten japanilainen sananlasku kuuluu, sakea ei jätetä.

Siirryimme hiljalleen aseman seudulle. Menimme suureen tavarataloon ja minua alkoi ahdistaa saman tien. Ihmisiä oli aivan liikaa ja kuulutusten meteli päänsärkyä tuottamaan. Onneksi moinen meno kattoi vain alakerran elektroniikkaosaston. Kävimme monessa kerroksessa etsimässä tuliaisia muun muassa tyttärellemme, mutta tuloksetta. Onneksi tuomisina on ainakin mukavia juttuja. Hiljalleen palasimme hotellille lepäämään huomista varten. Suihkun jälkeen puin yukatan päälle, mutta se oli niin japanilaista kokoa, että se oli pakko vaihtaa omaan yöpukuun. Täällä, kuin lähestulkoon kaikissa hotellihuoneissamme pesuhuone on kuin laivan hyttiin rakennettu muovinen kokonaisuus. Kynnys on joka kerta ollut hämmentävän korkea.

Onomichi

Levätyn yön jälkeen juoksijamme lähti merenrannan sementtikäytäville lenkille. Palattuaan hän meni jälleen onseniin ja pakotti myös minut mukaan. Vetäisimme yukatat ympärillemme ja puiset sandaalit jalkaan. Siis kovin hassun näköisinä laskeuduimme hissillä toiseen kerrokseen ja menimme miesten ja naisten puolille. Ensin piti jättää sandaalit eteiseen ja sitten yukata seuraavan huoneen koriin. Seuraavaan huoneeseen mentiin täysin alasti. Siellä käveltiin suihkun luokse ja istuttiin hyvin matalalle jakkaralle peseytymään. Koko vartalo piti pestä erittäin hyvin ja vasta sitten sai mennä onseniin eli kuumasta lähteestä vetensä saavaan altaaseen. Siellä sitten lilluttiin sen verran kuin huvitti. Minä viihdyin siellä vajaan viisi minuuttia ja menin sitten kuivaamaan itseäni. Olin tarkkaan opetellut oikeat käyttäytymistavat enkä aiheuttanut pelkäämäni selkkausta. Lisäkseni kylpemässä oli yksi mies, joka kuitenkin poistui ennen kuin ehdin veteen.

Tänään satoi aina iltaan saakka. Ei kovin paljon, mutta koko ajan piti lasinpyyhkijät olla käytössä. Ajoimme ensin katsomaan noin kymmenen kilometrin päässä olevia kuumia lähteitä, joita sanotaan helveteiksi niiden kuumuuden sekä kovan äänen vuoksi. Vierailemamme lähteen vesi oli kauniin sinistä ja siitä nousi runsaasti höyryä. Kovin ihmeellinen paikka ei ollut, mutta tulipahan käytyä.

Sitten alkoi päivän varsinainen eteneminen. Liikenne oli lauantainakin varsin vilkasta, joten hiljaista vauhtia etenimme Oitan kaupunkiin ja siitä edelleen niemen kärkeen Saganosekin pieneen kylään. Sieltä meidän piti päästä lautalla Shikokun saarelle, joka on yksi Japanin neljästä pääsaaresta. Näin ainoastaan Hokkaido jäi meiltä käymättä. Lauttayhtiön nettisivut olivat olleet vain japaninkieliset, mutta olin lukenut eräältä keskustelupalstalta, että lippuja ei tarvinnut varata vaan riittää, kun ajaa jonoon ja ostaa lipun. Toivottavasti näin oli, sillä muuten meillä oli hyvin pitkä kierros takaisin eilistä reittiä pitkin. Sataman edessä ollut virkapukuinen heppu kehotti minua ajamaan jonon perään ja rouva lähti katsomaan, mistä saisi lippuja. Samalla laiva saapui satamaan ja avasi luukkunsa. Autoja alkoi tulla ulos eikä vaimoa näkynyt missään. Mitä tekisin, jos jonot lähtisivät liikkeelle eikä ketään istunut vieressäni? Ajaisinko laivaan ja jättäisin puolison toiselle saarelle? No sitä emme saaneet tietää, sillä vaimo saapui ajoissa paikalle.

Lauttamatka Misakiin kesti tunnin ja kymmenen minuuttia. Ulkona satoi, joten kannelle ei viitsinyt mennä. Niinpä istuskelimme sisätiloissa ollen ainoat ulkomaalaiset koko laivalla. Shikoku oli melko saman näköinen kuin toisetkin saaret. Siellä oli runsaasti mäkiä ja vuoria ja ne kaikki olivat päällystetty puilla. Asutusta oli aluksi hyvin vähän ja vuorista maisemaa oli oikein mukava katsella. Sitten tulimme puoli miljoonaiseen Matsuyamaan, jonka läpi ajamiseen menikin tovi. Imabarissa siirryimme tullitielle, joka vei meidät kuuden pienemmän saaren ylitse takaisin Honshulle. Saarten välille oli rakennettu korkeat ja komeat sillat. Silloilta oli hienot näkymät merelle, missä kulki varsin suuria aluksia.

Löysimme helposti View Hotel Seizan, jonne vei hyvin kapea ja mutkainen tie. Nimensä mukaisesti sieltä oli erinomaiset näkymät alla olevaan Onomichin kaupunkiin sekä sen satamaan. Hotelli oli hieman nukkavieru, mutta huone aika iso, joskin sänky vain 120 senttiä leveä. Kovasti englantia puhuva, mutta melko vähän ymmärrettäviä sanoja sanonut iloinen ja hyvin kohtelias nuori mies antoi meille kolmannen kerroksen avaimet. Tämä on ainoa käymäni hotelli, missä respa sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja huoneet sitä alemmissa.

Lähdimme katselemaan 140 000 asukkaan Onomichiä, mutta jouduimme laittamaan pitkät housut ensimmäistä kertaa sitten Tokion ensimmäisen päivän. Sade onneksi hiipui melko pian lähdettyämme keskustaan, mutta lämpötila pysyi 20 asteen tienoilla kovan tuulen viilentäessä ilmaa tehokkaasti. Opaskirjassa kaupunkia kehuttiin kauniiksi, mutta me taisimme kävellä ei paikoissa kuin oppaan kirjoittaja. Ei tämä kaikkein ruminkaan kaupunki ollut, mutta hieman rähjäinen ja kulahtanut. Laskeuduimme keskustaan jyrkkiä portaita pitkin, jotka saivat polven juilimaan. Olimme tietenkin nälkäisiä ja ongelmat olivat jälleen samat. Ravintolat olivat vielä kiinni tai niiden ruokalistoista ymmärsimme vain numerot. Kuljimme, katselimme ja päädyimme hiljalleen sataman kohdalle, joka tosin oli merensalmen toisella puolen. Sitten löytyi ravintola, jossa oli ruokalistassa kuvia ja lisäksi vielä englantiakin.

Puoliso sai pitkästä aikaa salaatin, joka oli ihan hyvä. Minä valitsin ruoan, jossa oli riisipedin päällä meren eläviä. Mustekalasta en voi vieläkään ymmärtää, mikä sen viehätys on. Se ei maistu miltään ja on kuin pehmeää kumia. Simpukat ja katkaravut olivat tavallisia, mutta merimakkara tai mikä lie maistui ihan hyvältä. Kylläisinä oli ihan mukava jatkaa kaupungin katselua, vaikka se ei kovin paljon tarjonnut. Eräässä kadun kulmassa oli alkamassa joku kansanjuhla ja jäimme sitä hetkeksi katsomaan, mutta mitään ei tapahtunut. Niinpä jatkoimme kävelyä ja äkkiä meiltä kysyi nuori mies osaammeko englantia ja osasimmehan me. Hän kysyi tiedämmekö reitin mäen päälle ja mehän tiesimme. Lähdimme kävelemään mäelle päin, minne olimme itsekin menossa. Mies oli filippiiniläinen merimies, joka halusi mennä katsomaan mäen päällä olevia temppeleitä. Hänen englantinsa oli oikein hyvää. Mekin kävimme katsomassa temppeleitä, jotka olivat kovin samanlaisia kuin Takayamassa. Nousu ylös hotelliin oli hyvin hiostava, mutta ylhäällä pääsimme virvoittavaan suihkuun.

Suomessa olemme tottuneet japanilaisiin autoihin, mutta tuntuu kuin Japanissa olisi aivan erilaiset japanilaiset autot. Auton merkit ovat samat, mutta tyypit ovat täysin erilaisia. Ja niitä on hämmästyttävän paljon. Suomessa Nissaneita ja Toyotoja on ehkä viittä eri lajia, mutta täällä niitä tuntuu olevan yksi kutakin ostajaa varten. Ja suurin osa niistä ovat pieniä. Toinen hyvin kummallinen luokka autoja ovat lähes tulkoon neliskanttiset kärryt. Ne ovat hyvin suosittuja ja kamalan rumia. Niiden funktiokin on ihan outo. Miksi pienillä japanilaisilla on korkeita autoja, joiden aerodynaamiset ominaisuudet ovat varmaan aivan kamalat. Tosin ne pääsääntöisesti ajavat alle 50 km/h, joten sama kai miten ne tuulitunnelissa käyttäytyvät.

Musiikki ja sen puuttuminen on meitä täällä myös kummeksuttanut. Melkein aina ravintoloissa soi kamala hissimusiikki ja sekin ulkomaalaista. Eilinen ravintola oli kuitenkin hämmentävä poikkeus. Pienessä ravintolassa, jossa asiakkaina oli pelkästään japanilaisia (sekä me), soi Led Zeppelin, Pink Floyd ja Tom Robinson Band! Autoradion kanssa meillä on myös ollut opettelua. Ensimmäiset kaksi päivää ihmeteltiin, että kovin puhevoittoista oli maan radio-ohjelmat. Sitten hoksasin, että radiomme oli AM-puolella. FM:lle siirtäminen ei paljon auttanut, sillä kanavia oli hämmentävän vähän, ne eivät kuuluneet kovin hyvin ja pääsääntöisesti niillä puhuttiin. Joskus löysimme hetkeksi musiikkikanavan, mutta minusta ei todellakaan tullut japanilaisen populaarimusiikin ystävä. Tänä aamuna huomasin, että automme katolla oli antenni, joka oli taitettu ala-asentoon. Nostin sen ylös ja tuuletin, että nyt kuullaan kunnon jeejee-musikkia. Vielä mitä. Kanavia oli edelleen hyvin vähän, jos ollenkaan, ja japanilainen humppa soi, ellei kanavalla puhuttu.

Viimeinkin opin käyttämään bluetoothiakunnolla ja sain tehtyä kuvista suurempia. Korvasin aikaisempien päivien pienet kuvat isommilla. Jostain syystä kuvatekstit eivät näy, joten teidän pitää keksiä ne itse.

Bebbu

Rouva ehti käydä juoksemassa joenrantaa vajaat viisi kilometrin poutasäässä, mutta pian hotellille paluun jälkeen alkoi sataa. Pakkasimme tavarat, katselimme viimeiset vilkaisut Hiroshiman suureen kaupunkiin yläilmoista ja laskeuduimme kellarikerrokseen hakemaan autoa. Annoin henkilökunnalle lapun autosta ja mies työnsi sen johonkin laitteeseen. Meille kerrottiin elein, että kestää vähän aikaan ja mehän odottelimme. Automme haettiin jostain kolosta ja reilun minuutin kuluttua se ilmestyi hissillä eteemme. Ajoin sen pois hissistä, nostimme laukut autoon ja poistuimme parkkihallista kiitokset nyökäten.

Ulkona satoi kovasti, kun pysähdyimme laittamaan GPS:ään seuraavan hotellin puhelinnumeron ja tyttö kaiuttimista kertoi meille mihin suuntaan lähdettiin. Hiroshiman keskustassa oli hyvin paljon liikennettä ja vettä alkoi sataa rankasti. GPS neuvoi reitin ja poistuminen kaupungista sujui sujuvasti ja nätisti. Tie numero 2 vei meitä meren rantaa seuraten luoteeseen. Tiiviissä liikenteessä ajoimme muutaman kymmentä kilometriä, kunnes tulimme Miyajimaan ja siellä ohjasin Nissanin rannan tuntumaan pysäköintipaikalle. Vettä satoi aivan kamalasti, joten täälläkin oli juhannusmainen sää, tosin lämmintä oli noin 22 astetta.

Siirryimme sateenvarjojen alla viereiseen rakennukseen ja ostimme edestakaiset lauttaliput Itsukushiman saarelle. Siellä sijaitsee kuuluisa shintolainen pyhättö, joka kuuluu Unescon maailman perintölistalle (203). Pienehkö autolautta vei meidät saarelle reilussa kymmenessä minuutissa. Pahin sade meni ohi, mutta saarella olon aikana välillä satoi ja välillä oli poutaa. Kiersimme saarella vajaat kaksi tuntia katsellen pyhättöä ja siihen kuuluvia muita rakennuksia. Pyhättö on suuri meren rannalle rakennettu puinen kokonaisuus, jonka lukuisat puupilarit on maalattu kirkkaan oranssiksi. Meren lahdella on suuri oranssin värinen torii, eli portti, jollainen on aina shintolaispyhäkön edessä. Läheisyydessä on myös korkea pagodi ja muita pyhiä rakennuksia. Paikka oli oikein hieno ja mielenkiintoinen, mutta tutustumista haittasi harmittavasti toistuvat sadekuurot. Näimme monia kauriita, jotka ovat periaatteessa villejä, mutta eivät kaikonneet edes lähelle tulevia ihmisiä. Meillä ei ollut hotellilla aamiaista, mutta söimme sellaisen saarella.

Tänään oli vähän liiankin pitkä ajomatkan Kyushun saarelle Bebbun kaupunkiin. Osan matkaa ajoimme ripeästi kallista moottoritietä pitkin, mutta enimmäkseen köryyttelimme tavallisen kansan joukossa hitailla maanteillä. Näillä teillä ajaminen oli hidasta runsaan liikenteen, mutta erityisesti lukuisten liikennevalojen johdosta. Ne katkaisivat etenemisen usein ja täkäläisten lähtö liikennevaloista on tuskastuttavan rauhallista. Välillä samaan suuntaan menee kaksi kaistaa, mutta se ei nopeuta etenemistä oikeastaan ollenkaan. Euroopassa vasemmalla kaistalla ajavat raskas liikenne ja muuten vain hitaat. Täällä molempia kaistoja tasapuolisesti käyttävät niin rekat, hieman malttamattomat turistit kuin käsittämättömän pienillä kotteroilla ajavat paikalliset; ja vauhti on sitä tappavan tasaista 55 km/h. Ei siis ihme, että tämä päivä meni enimmäkseen autossa matkustaen. Minä tykkäsin edelleen ajaa ja katsella kaikkea, mutta vieressä alkoi jo näkyä automatkailun veroa.

Suuren sillan kautta saavuimme Kyushun saarelle iltapäivällä ja meillä oli edelleen matkaa Bebbun kaupunkiin. Sinne saavuttiin vähän ennen kuutta ja löysimme helposti Nishitetsu Resort Inn -hotellin. Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa ja ikkunasta näkyi vastakkaisen rakennuksen takapiha. Hieman oli takapakkia edellisen illan näkymille. Ulkona oli noin 30 astetta lämmintä ja hyvin kosteaa. Lähdimme kiertelemään kaupungissa, mikä osoittautui varsin tylsäksi ja rapistuneeksi. Kiersimme hiljaisia kujia ja etsimme ravintolaa. Ruokailut olivat jääneet jälleen aika vähäisiksi, vaikka olimmekin moottoritiellä pientä purtavaa nauttineetkin. Ravintolan löytäminen sen kuin vain mutkistuu näillä länsimaisten turistien hylkäämillä seuduilla. Ainoastaan intialaisen ravintolan ulkopuolella oli englanninkielinen ruokalista, mutta sen me jätimme viimeiseksi vaihtoehdoksi. Kaikkien muiden ravintoloiden edessä oli vain japaninkielisiä listoja, joten ei voinut edes tietää oliko kyseessä ravintola, kylpylä vai jotain muita palveluja tuottava laitos.

Oli kuuma ja jano suunnaton. Päätimme mennä pieneen ravintolaan, jonka ulkona olevalla taululla oli huurteisen oluen kuva; juuri se, mitä toivoinkin pitkän ajopäivän jälkeen. Meidät ohjattiin tiskin ääressä oleville paikoille, mutta saman tien tarjoilija hävisi. Pian taaksemme tuli nuori viehättävä nainen, joka puhui oikein hyvin englantia. Tilasimme kaksi olutta. Olimme kalaravintolassa ja näimme tiskin takana melko kummallisia kaloja kylmässä. Oluiden kanssa tarjoilija toi meille molemmille pienet kipot, joissa oli etikassa olevaa kalaa. Se oli pakollinen kaikille asiakkaille ja toimi samalla verona, joka oli noin 300 jeniä. Joimme oluet samalla ympäristöä vilkuillen. Vieressä oleva mies söi paistettua oikein herkullisen näköistä kalaa eikä mennyt kauan, kun tilasimme minulle sellaisen ja tietenkin toisen oluen.  Katselin aikani vastapäätä olevaa keittiön hyllyllä olevia sake-pulloja ja sitten oli pakko tilalta lasillinen sakea. Minä annoin tarjoilijan valita saken ja hän toi takakiya-nimisen saken. Se ei ollut aivan Tokiossa maistamani veroinen, mutta oikein maistuva kuitenkin. Söin kalan ja join saken molemmista kovasti nauttien. Kiitimme monin sanoin tarjoilijaamme, joka osoittautui mongolialaiseksi ja hän kertoi opiskelleensa vain vuoden englantia. Hyvin oli oppi mennyt perille.

Palasimme hotellille päivitellen ulkona olevaa mahtavaa lämpöä. Puoliso kävi onsenissa eli kuumassa kylvyssä, mutta minä kävin vain suihkussa.

Oikein hyvää juhannusta kaikille sinne Suomeen!