Aamu lähti hieman tavallista hitaammin käyntiin, mutta yhdeksältä olimme jo taivaltaneet pitkän matkan. Aamiaiseksi söimme modernissa kahvilassa kuumien juomien kanssa kinkkuviipaleilla täytetyt croissantit. Lampsimme vielä aika hiljaisessa kaupungissa pohjoista kohden ja saavuimme jälleen valtavan leveällä Sejong-daero kadulle. Menimme katsomaan ainoata vielä katsomatta ollutta kuninkaan palatsia, Gyeongbokgungia.
Täällä oli aivan valtavasti väkeä. Aikaisemmissa palatseissa oli ollut mukava kulkea, koska oli ollut väljää, mutta täällä kainalon korkuisia menijöitä kulki molemmilta puolin eteen ja taakse. Myös tämä palatsi oli hyvin koristeellinen, mutta se ei ollut läheskään niin suuri kuin Changdeokgung tai Changgyeonggung. Kiersimme ja katselimme jonkin aikaa, mutta tungos alkoi ahdistaa, joten lähdimme väljemmille seuduille. Äkkiä eteemme tuli joku turisti, joka ei näyttänyt korealaiselta, mutta kuitenkin aasialaiselta. Hän sanoi minulle photo, johon vastasin ok ja valmistauduin ottamaan kuvan hänestä. Mies kuitenkin änkesi puolison ja minun väliin, ja muutaman metrin päässä oleva puoliso otti meistä kolmesta kuvan. Olisi kiva tietää keneksi hän minua luuli, varmaan entiseksi koripallotähdeksi.
Sää oli tänään erinomainen. Lämpöä oli noin 27 astetta, mutta onneksi suurimmaksi osaksi taivas oli pilvessä. Välillä pilviverho oheni, jolloin olo tuntui huomattavasti kuumemmalta. Joka tapauksessa oli oikein mukava sää kävellä. Kiertelimme lähellä olevassa Bukchon Hanok –alueella, missä oli paljon kapeita ja kiemuraisia kujia. Kuljimme ja katselimme paikallista asumista, mutta kovin paljon siellä ei ollut katsomista. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme pienen avoinna olevan ravintolan ja pääsimme istahtamaan oluen ja kokiksen ääreen. Suurin osa ravintoloista oli vielä kiinni. Tuntuu, että aina kun olemme liikkeellä, iso osa ravintoloista oli kiinni.
Sitten tapahtui jotain käsittämättömän odottamatonta: matkustimme metrolla kävelyn sijaan! Ajoimme kolmoslinjalla Angukin asemalta Oksun asemalle, missä vaihdoimme Gyeongui-Jungang –linjalle ja matkustimme muutaman asemanvälin Ichon-asemlle. Minä otin kaiken ilon irti päästessäni oikein kahdella eri metrolinjalla ajamaan. Nousimme maanpinnalle lähellä Hangang-jokea, joskin joki oli korkeiden talojen takana. Kartassa oli suuri puisto, jonka laidalla oli Korean kansallismuseo. Päätimme kiertää museon ja oikaista puiston läpi katsomaan Korean sodan muistomerkkiä. Vihreä alue kartassa ei ollutkaan mikään puisto vaan valtava USA:n armeijan tukikohta. Sen läpi ei oikaistukaan, sillä koko alueen kiersi nelimetrinen muuri, jonka päällä oli piikkilankaa. Ja tietenkin lähdimme kiertämään sitä väärin päin. Arvioitu noin kilometrin matka kasvoi yli kolmen kilometrin kierrokseksi. Katsottavaakin oli vain puoleksi, koska vasemmalla puolella oli aina tuo harmaa muuri. Oli nälkä ja JANO! Ja hiki! Oikealla puolellakaan ei näkynyt pitkään aikaan mitään ravintolaan viittaavaakaan. Sitten tuli vielä ylämäki ja minulta alkoi loppua usko. Lopulta, kuin keidas erämaassa, näin kadun toisella puolen Bar Bermudan, jonka seinässä luki isoilla kirjaimilla: Coffee, Food, Beer! Välissämme oli kuitenkin kahdeksan ajokaistaa, joilla autot kulkivat raivokasta vauhtia molempiin suuntiin. Ei voinut muuta kuin nousta mäen päälle ja ylittää tie suojatietä pitkin.
Bar Bermudaan emme ikinä päässeet, koska ennen sitä oli toinen ravintola. Jouduimme vähän aikaa odottamaan, mutta sitten pääsimme istumaan ikkunapaikoille. Otimme molemmat oikein maistuvat voileivät sekä Perrier-vettä ja Asahi-oluen. Kyllä tuntui ihanalta lepuuttaa jalkoja, syödä maittavaa ruokaa ja nauttia Perrieriä (ja Asahia).
Meillä oli alle kaksi kilometriä Korean sodan muistomerkille. Se oli, kuten sotamuistomerkit tuppaavat olemaan, mahtipontinen ja patrioottinen. Suuren rakennuksen edessä oli kaksi suurta sotilaita esittävää patsaskokoelmaa. Valtavassa rakennuksessa oli melko pieni osuus Korean sodan muistoa. Lisäksi siellä oli sotamuseo sekä taidemuseo. Me kiertelimme vähän aikaa katsellen sodan ja rauhan sanomaa, eksyimme sotamuseoon ja lopulta löysimme tiemme ulos.
Sitten kävelimme, aika tarkkaan metrolinjaa seuraten, ehkä neljän kilometrin matkan hotellille. Alkumatkalla rakennukset olivat tavallisia kerrostaloja. Hiljalleen rakennukset tulivat korkeammiksi ja hienommiksi. Soulissa uudet korkeat rakennukset ovat mukavan erilaisia ja jopa jännittävän näköisiä, joten niitä on oikein mukava katsella. Lopulta olimme hotellillamme, mutta ennen sitä kävimme Seven Eleven –kaupassa, missä olemme vierailleet useamman kerran. Joka kerta kassalla on ollut sama nuori hymyilevä nuori mies. Viimeksi hän kysyi mistä maasta olemme kotoisin. Hän tunnisti meidät jälleen ja nyt hän kysyi missä päin Suomea me asumme.
Nousimme hotellihuoneeseemme ja pidimme sopivan mittaisen päivälepotauon. Kävelyä tuli jälleen reilut 16 kilometriä ja se tuntui jaloissa. Oli nautinto käydä suihkussa ja lepäillä jalat koholla. Tässä hotellissa televisiokanavia on käytössä useampi kymmenen, mutta esimerkiksi eilen emme edes avanneet televisiota. Nyt laitoin laitteen päälle ja katselin baseballia ilman sen suurempaa mielenkiintoa. Kirjoittelin vaimon ottaessa pienet tirsat.
Lähdimme vielä viimeisen kerran Soulin lämpöiseen iltaan. Kauhukseni suuntasimme kohti Shinsegae-tavarataloa. Se on Soulin vanhin tavaratalo ja piti sisällään kaikki kuuluisat merkit, kuten Louis Vuitton ja Prada. Olimme kuulemma menossa ostamaan laukkua. Järkipuhe ei auttanut, vaan määrätietoisin askelin puoliso kulki kohti tavarataloa. Kiersimme tavaratalon kerros kerrokselta rouvan katsellessa ja hypistellessä, ja minun seuratessa hiljaa perässä. Miesten luksus-osaston jätimme suosiolla väliin, mutta laukkuosastolla kierrettiin sitten sitäkin tarkemmin. Minulle kerrottiin, että tähtäimessä oli erään tietyn suunnittelijan kassi, mutta täällä sitä ei ollut. En voi sanoa, että olin pettynyt, mutta kuulemma kyseisiä laukkuja on myös lentokentillä, joten jännitykseni ei ole vielä ohi. Kävimme myös alimmassa kerroksessa, missä oli ruokakauppa. Mikä kiinnitti eniten huomiota, oli henkilökunnan määrä. Esimerkiksi kakku- ja suklaaosaston noin viisi kertaa kymmenen metrin kokoisen neliönmuotoisen tiskin sisällä laskin olevan 12 myyjää.
Siirryimme hotellimme vieressä olevalle hyvin suositulle ostosalueelle, missä on myös runsaasti ravintoloita. Ihmisiä oli valtavasti ja niin oli myös kauppoja ja myyntikärryjä. Lukuisilla siirrettävillä kärryillä oli sun vaikka minkälaista syötävää. Osa ruoista näytti aivan herkullisilta, mutta myös oli tarjolla retkuja, että sellaista nälkää en ole vielä kokenut, että moista suuhuni laittaisim. Me etsimme oikeata ravintolaa ja siihen meni jälleen oma aikansa. Lopulta vain valitsimme ravintolan, jonka ruokalistassa oli sellaisia kuvia, joissa oli meille sopivia ruokia. Sisällä ruokalistassa oli myös englanninkieliset otsikot, joten tämähän oli helppoa. Otimme molemmat kana-ateriat, rouvalle valkosipulikanaa ja minulle friteerattua kanaa. Kummankaan ateria ei noussut matkan parhaimpien aterioiden joukkoon, mutta nälkä taittui huomiseksi asti. Näin matkan lopun kunniaksi tilasin ison tuopin Cass-olutta, joka edelleenkin maistui kuralta.
Nyt alkaa erittäin hieno kolmen viikon matka Kauko-Itään olla lopussa. Minä olisin voinut jatkaa vaikka Pekingiin tutustumaan seuraavaan itämaiseen kulttuuriin, mutta vaimolle matkustamista on jo tarpeeksi ja hänelle ainoa päämäärä on koti-Suomi. Huomenna hyvin aikaisin ajamme metrolla ja junalla Incheonin lentokentälle ja lennämme yhdeksässä tunnissa Suomen helteeseen. Kauko-Itä vaikenee!