Kuukausi: kesäkuu 2016

Tänään oli matkapäivä. Meillä ei ollut aamulla kiirettä, mutta melko aikaisin silti nousimme. Lenkki jäi tänään väliin. Kävimme syömässä aamiaista tänäkin aamuna samassa aamiaispaikassa. Sitten hortoilimme jälleen valtaisan aseman läpi eikä eksyminen ollut kaukana tälläkään kertaa. Osasimme mennä Shinkansenien eli luotijunien lähtöpaikalle. Löysimme etevästi myös oikean laiturin sekä kohdan, mihin vaunumme numero 13 pysähtyisi. Olimme tarkoituksella tulleet riittävän aikaisin, ettemme vahingossakaan myöhästyisi.

Pitkä valkoinen juna tuli täsmälleen aikataulun mukaan ja me osasimme mennä oikeille paikoille, joten matka Fukuokaan saattoi alkaa. Olimme Osakassa 12 minuutissa, kun paikallisjunalla aikaa oli mennyt tunti ja kymmenen minuuttia. Samaa haipakkaa juna kuljetti meidät Kobeen ja eteenpäin. Sitten luotijunamme ruuti kostui pahemman kerran. Vähän ennen Okayamaa junan vauhti hiljeni ja lopulta pysähdyimme radan varteen. Kuulutuksia oli runsaasti japaniksi, joten me istuimme ihmetellen paikoillamme, kun paikallisetkaan eivät kuulutuksiin reagoineet. Juna oli paikoillaan yli puoli tuntia ja sitten nilkutti hyvin hiljaa asemalle. Japaninkielisen kuulutuksen jälkeen kaikki paikalliset ottivat kimpsunsa ja lähtivät junasta. Minä katselin epätietoisena ympärilleni, jolloin eräs japanilainen kertoi, että junasta oli loppunut virta ja kaikkien oli poistuttava junasta.

Sitten seisoimme laiturilla ihmetellen mitä tehdä. Ilmoitustaululla luki paljon japania, mutta onneksi myös välillä meidän kirjaimia. Sama Nozoki-juna Hatakaan eli Fukuokaan lähti viereiseltä laiturilta vähän ajan päästä. Puoliso varmisti uniformupukuiselta mieheltä lippuja näyttäen, että saammeko mennä siihen junaan. Mies nyökkäsi, mutta tyhmä turisti meni vielä kysymään millä paikoilla saamme istua. Heppu pyysi anteeksi ja juoksi ilmeisesti asiaa selvittämään. Hetken päästä mies tuli takaisin ja alkoi hurjasti naputtelemaan puhelimeensa. Juna saapui asemalle ja mies vain naputteli. Shinkansen ei ole kuin hetken asemalla ja jatkaa sitten tehokkaasti eteenpäin. Ovet aukesivat, ihmiset tulivat pois ja sen jälkeen lähtijät kiipesivät sisälle, mutta meidän heppu vain naputti puhelimeensa. Lopulta hän näytti ruutua rouvalle ja siinä luki englanniksi: voitte istua paikoille, jos ne ovat vapaita.

Edellinen juna oli ollut tuskin puolillaan, mutta tähän tunki väkeä hyvin paljon. Me onnistuimme tunkemaan itsemme vapaille paikoille ja olimme onnekkaita, sillä ketään ei tullut ajamaan meitä pois ja saimme istua samoilla paikoilla loppuun saakka. Juna lähti onnellisesti liikkeelle ja etenimme sähäkästi kohti Hiroshimaa. Sitten vauhti hiljentyi jälleen ja pysähdyimme radan varteen. Loppuiko tästäkin junasta vieteri? Vaimon vieressä oleva japanilainen sanoi hyvin huonolla englannilla, että kuulutus oli kertonut edellämme olevan kuusi junaa jonossa odottamassa asemalle pääsyä. Tämä oli tosi huono päivä Japanin rautateille! Meillä kesti varmaan tunnin verran ylimääräistä ennen kuin juna tuli Hiroshimaan. Olimme lähteneet varsin aikaisella junalla, jotta meillä ei olisi mitään kiirettä siirtyä Fukuokassa rautatieasemalta satamaan. Varoaikaa oli yli kaksi tuntia, mikä alkoi olla käytetty. Hiroshimasta juna lähti sähäkästi ja kulki varmaan maksiminopeuttaan eli noin 300 km/h, mikä on kaikista shinkanseneista nopeinta.

Shinkansenissa matkustaminen on hieman tylsää, koska suurimman osan ajasta juna kulki tunneleissa eikä katsottavaa paljon ollut. Välillä pääsi kuitenkin näkemään kaupunkeja, metsiä ja riisipeltoja. Nyt virta junassa riitti ja pääsimme Fukuokaan noin pari tuntia myöhässä. Lauttamme Busaniin lähti satamasta 15:45, mutta lipussa luki, että viimeinen check-in aika on tunti aikaisemmin. Tosin kerran minulle kerrottiin, että laivojen check-in ajat ovat ohjeellisia eikä ollut syytä kiirehtiä ja silloin laiva jätti meidät Tallinnaan vieden matkatavarat mennessään. Kello oli vartin yli kaksi, joten ehtisimme mainiosti satamaan. Fukuokankin asema oli suuri eikä ollut ihan yksinkertaista löytää sieltä pois. Seuraavana löytyi taksijono, joka oli tietenkin pitkä. Jono eteni hitaasti, tietenkin. Näytti jälleen huonolta ehtimisen kannalta. Jos emme ehdi lauttaan, meidän pitäisi varmaan mennä jollain yölautalla tai ehkä vasta huomenna, jolloin joutuisimme hankkimaan hotellihuoneen, mutta silti maksamaan varatun Busanin hotellin. Yhtäkkiä yksi taksi pysäytti eri paikkaan, kuski nousi autostaan ja pyysi meitä tulemaan kyytiin. Kävi ilmi, että tässä taksissa oli tavallista suurempi peräkontti ja kuski valitsi meidät suurten laukkujemme vuoksi. Onnistuimme kertomaan minne olemme menossa näyttämällä paperista laivayhtiömme nimen. Ilman sitä mies olisi kuskannut meidät lentokentälle kuultuaan vaimon sanovan port. Mies vielä varmisti, että ”no airport”, mihin vakuuttelimme kovasti, että no airport. Taksin kello näytti 14.22, joten ehtisimme muutaman kilometrin päässä olevaan satamaan. Jo asemalta poistumiseen meni monta minuuttia ja ensimmäinen katu oli aivan tukossa. Kuski oli ripeä liikkeissään, mutta jouduimme pysähtymään jokaisessa liikennevalossa ja punaiset paistoivat pitkään. Eteneminen oli hidasta ja kello kävi huolestuttavan nopeasti. 14.30 meni emmekä olleet nähneet vielä edes vettä. Edessä oli suuria rekkoja, jouduimme tekemään hyvin hitaita käännöksiä oikealle ja tietenkin oli jälleen punainen valo edessä. 14:40 tuli ja viimein taksi pääsi avoimelle kadulle. Muutaman risteyksen jälkeen mies pysäytti sataman eteen ja kello naksahti 14:42. 2 000 jeniä kuskille, kiitokset ja laukut perässä lentäen lähdimme etsimään Beetle-yhtiön tiskiä. Sellainen löytyi onneksi helposti tyhjästä rakennuksesta. Ehdimme! Näytti kuitenkin siltä, että tunnin rajapyykki oli ohjeellinen ja olisimme päässeet kyytiin, vaikka olisimme siitä vähän myöhästyneetkin.

Laivamme oli kantosiipialus, joka kulki kolmessa tunnissa Etelä-Koreaan. Matkavauhti on 60 km/h, mikä on vedessä aika haipakkaa. Pelkäsin kovinkin railakasta menoa eikä epäilyjä helpottanut kyltti, joka käski pitää turvavyö kiinni koko matkan ajan. Huolet olivat kuitenkin turhia, sillä meno oli hämmästyttävän tasaista. Minulla oli ikkunapaikka ja katselin koko matkan merta koettaen bongata valaan. Niitä täällä uiskenteli ja tämä laiva oli joku vuosi sitten törmännyt yhteen. Monta lupaavan näköistä ryhävalaan selkämystä näin, mutta eivät ne sittenkään tainneet olla valaita.

Vaille seitsemän saavuimme Busaniin, missä asuu noin 3,6 miljoonaa asukasta. Komeat korkeat rakennukset näkyivät kauaksi merelle. Alitimme valtaisan sillan ennen kuin laiva pääsi satamaan. Tulimme uuteen maahan, joten meille oli tietenkin tarkastukset. Passien tarkastuksen yhteydessä otettiin sormenjäljet ja valokuva. Siitä huolimatta pääsimme sujuvasti Etelä-Koreaan. Kävimme infopisteestä hakemassa kaupungin kartan. Se oli hyödyllinen käynti, sillä meille kerrottiin sinisen bussin kulkevan hotellimme ohitse eikä matka maksanut kuin alle euron. Varsin pian olimme komean Crown Harbor Hotel Busanin edessä. Hinnat sen kuin vain kasvavat. Kun edellisessä maassa hotellin sai noin 10 000 rahalla, niin täällä piti maksaa yli 100 000 wonia. Huoneemme oli 20. kerroksessa ja sieltä avautui mahtava näköala satamaan. Muutaman kilometrin päässä näkyi alittamamme valtava silta, joka pimeän tullen valaistiin kirkkain vaihtuvin värein. Lahden molemmin puolin oli suuri määrä asutusta, mikä oli illalla kirkkaasti valaistu.

Lähdimme kävelemään Busaniin. Aurinko oli laskenut, mutta kaupunki oli hyvin valaistu. Totesimme heti muutokset Japaniin verrattuna. Kaduilla oli roskia ja liikenne oli selvästi aggressiivisempaa ja myös äänekkäämpää. Kävelimme rautatieasemalle ja ostimme huomiselle junaliput Souliin. En ole ikinä nähnyt yhtä nopeata näppäimistön käyttöä kuin hyvin englantia puhunut nuori nainen teki naputellessaan meidän tiedot koneelleen. Kävimme vielä vakoilemassa mistä huominen junamme lähtisi ennen kuin menimme etsimään ravintolaa, mutta onni ei ollut puolellamme. Seudulla oli vain kahviloita, joista ei saanut ruokaa, tai epämääräisiä kiinalaisia ravintoloita, joihin ei todellakaan kiinnostanut mennä. Päätimme mennä hotellin ravintolaan, mutta sieltä ei saanut ruokaa enää näin myöhään. Jouduimme käymään ruokakaupasta ostamassa molemmille nuudeliannokset ja voileivät. Nuudelit eivät olleet onnistunut valinta, mutta voileivät olivat ihan syötäviä. Aamiaisen jälkeen olimme syöneet kaksi mitätöntä voileipää ja hieman makeata ennen iltaa. Onneksi päivä oli ollut vain istumista, joten kulutuskin oli vähäistä. Onneksi kaupasta löytyi Kloud-merkkistä etelä-korealaista lagerolutta, jota tässä siemailen komeata satamanäkymää silmäillessä.

Aamu oli sateeton, mutta varsin lämmin, joten vaimon oli jälleen mukava juosta joen rannalla. Aamutoimien jälkeen suuntasimme jälleen samaan aamiaispaikkaan saaden hyvän lähdön tähänkin päivään. Jatkoimme JR Railin automaateille ja ostimme liput noin 40 kilometrin päässä olevaan Japanin ensimmäiseen pääkaupunkiin Naraan. Se oli pääkaupunkina vuosina 710-786, mutta on senkin jälkeen ollut hyvin tärkeä kaupunki. Nykyisin siellä asuu reilut 300 000 asukasta, mutta tuntui rauhalliselta pikkukaupungilta.

Junamatka kesti toista tuntia, sillä kuljimme paikallisjunalla, joka pysähtyi kaikille maitolaitureille aivan kuin lättähattu aikoinaan. Onneksi ilmastointi ei ollut kylmä vaan ainoastaan viileä. Lähes koko matkan juna kulki asutuksen keskuudessa. Olimme Narassa kymmenen jälkeen ja lähdimme jälleen kävelemään! Lämpötila oli kohonnut lähelle 30 astetta ja oli jälleen valtavan kosteata, joten hiki nousi saman tien pintaan.

Kuljimme Sanjo Dori -katua katsellen ihmisiä ja kauppoja ihaillen jälleen kerran katujen puhtautta. Missään ei ole roskia, mikä on siinä mielessä ihmeellistä, koska roskakoreja on hyvin harvassa. Myöskään graffitteja ei ole missään ja myös junat ovat täysin puhtaita. Oikein mukava on täällä kulkea ja nauttia. Nara on kuuluisa komeista ja vanhoista temppeleistään. Ensimmäisenä vastaan tuli Kofuku-ji, jonka edessä oli komea viisikerroksinen pagodi, joka on Japanin toiseksi korkein pagodi. Emme menneet temppeliin sisään vaan kuljeskelimme hiljalleen itään päin ja pian saavuimme Naran suurelle puistoalueelle. Siellä kuljeskelee hyvin paljon kauriita. Ne ovat periaatteessa villejä eivätkä reagoi millään tavalla ihmisiin ellei heillä ole kädessään kojuista ostettavia keksejä Niitä kauriit tulevat hamuamaan. Monet turistit keksejä ostivat eikä kauriiden tarvinnut vaivautua syömään tylsää ruohoa.

Jatkoimme etenemistä ja saavuimme Todai-ji –temppeliin, jota mainostetaan maailman suurimpana puurakennuksena. Tiedä sitten onko se suurin, mutta valtava se oli. Temppeli rakennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 752, mutta se on tietenkin palanut useampaan kertaan. Tämä nykyinen versio on rakennettu 1692 ja on kolmannes pienempi kuin alkuperäinen. Temppelin sisällä istui valtava 15 metriä korkea buddha tyynenä käsiään pyhästi ojennellen. Ison kaverin molemmin puolin istui noin kymmenmetriset bodhisattvassit, mitä sitten lienevätkin.

Matka jatkui puiston mukavia polkuja kulkien kauriiden jätöksiä väistellen. Oli edelleen hyvin kosteata ja kuumaa. Sitten alkoi hiljalleen sataa kosteuden sen kuin vain lisääntyessä. Pysähdyimme hieman epämääräiseen kahvilaan, mutta hyvin englantia puhuva nuori mies antoi meille omenamehun, paikallisen oluen (minulle) ja kaksi hieman sitkeätä, mutta maistuvaa sämpylää. Tauon jälkeen saavuimme Kasuga Taisha pyhäkköön, joka on shintolaisten pyhä paikka. Tämän erikoisuutena on siellä olevat yli 3 000 kivistä lyhtyä. Niiden tarkoitusta en tiedä, mutta jotain tekemistä niillä on uskonnon kanssa. Sade jatkui ja olo alkoi olla kuumuuden ja kosteuden vuoksi aika tukala. Kävelimme edelleen, mutta jätimme menemättä sisään maksullisiin temppeleihin tyytyen katselemaan niitä vain ulkoa päin.

Jouduimme etsimään melko kauan ennen kuin löysimme sakepanimon, jossa pääsi maistamaan erilaisia sakeja. 500 jenille eli neljällä eurolla tarjottiin kuutta eri sakea maisteltavaksi. Kuppi ei ollut kovin iso, mutta useamman siemauksen sakea sai maistella. Harmittavasti minä jouduin nauttimaan selkeästi enemmän sakea, sillä minun kupin vajuttua lähes tyhjäksi, tapahtui kuppien vaihto ja minulla oli jälleen melkein täysi sakekuppi edessä. Jokaista sakea rouvakin maisteli pitäen eniten sparkling sakesta eli kuohuviinin tapaisesta juomasta.

Sade voimistui ja me suuntasimme kohti rautatieasemaa. Paikallisjuna lähti lähes saman tien kun pääsimme oikealle laiturille. Tämä oli jälleen jokaisella asemalla pysähtyvä hidas etenijä, mutta sopivan viileässä junassa oli lähes nukuttavaa istua. Eräällä asemalla juna pysähtyi pidemmäksi aikaa ja viereiselle raiteelle tuli myös Kiotoon menevä juna, mutta sellainen joka pysähtyi harvakseltaan. Vaihdoimme junaa ja olimme perillä jonkin verran aikaisemmin.

Naran asemalla oli ainekset pieneen katastrofiin. Sortsieni lahje repesi paljastaen kaikkien japanilaisten katseille alushousujeni lahkeen, joskin ainoakaan japanilainen tai minkään muunkaan maan edustaja ei ollut alushousujeni väristä kiinnostunut. Kiotossa menimme kauppaan katselemaan sortsien korvaajaa, mutta eihän sellaisia löytynyt. Onneksi hotellin respasta saimme ompelutarvikkeita ja monitaitoinen puolisoni ompeli sortsit uuteen uskoon. Pidimme lepotauon keräten voimia ja jäähdytellen ilmastoidussa huoneessamme.

Pimeän jo laskeuduttua Kioton ylle lähdimme vielä kiertelemään hotellin ympäristöön. Emme sateen vuoksi lähteneet kovin kauaksi. Edelleen oli mahtavan lämmintä ja parsituissa sortseissa oli leppoisaa kuljeskellasekäMenimme melko pieneen baariin, missä meidät toivotettiin monisanaisesti ja nyökkäysten kera tervetulleiksi ja ohjattiin tiskin ääreen istumaan. Tilasimme viinin, oluen, pienen juustotarjottimen sekä friteerattuja mereneläviä. Ne nautimme hieman turhan ilmastoidussa lähes tyhjässä baarissa.

Palasimme hetkeksi lämpimään ulkoilmaan, kunnes menimme vielä pistäytymään yhteen baariin. Se oli aivan täynnä ja jouduimme aluksi pystybaariin ennen kuin meille osoitettiin oma pöytä. Tilasimme ison ja pienen oluen ja lopulta minä join ne molemmat. Vastapainoksi puoliso söi lähes kaikki herkulliset juustokolmiot (yhteensä noin yhden leipäpalan verran, puolison huomautus), joten molemmat olivat tyytyväisiä. Pystybaarissa seisoessani skoolasi vieressä ollut japanilainen pukumies oluen kanssani ihan vain yllättäen. Hänellä taisi olla hyvä päivä töissä ja sehän kävi, sillä minulla oli hyvä päivä lomalla Japanissa. Jakkaroilla istuessamme katselimme Japanin ja Etelä-Afrikan jalkapallopeliä, mutta enimmäkseen seurasimme hyvin virkeiden tarjoilijoiden touhuamista. He huutelivat toistuvasti toisilleen jotain meille käsittämätöntä hyvin korkealla äänenpainolla. Tarjoilivat olivat välittömästi paikalla, kun sisään tuli uusi asiakas ja heidät toimitettiin kohteliain kädenliikkein joko odottamaan vapaata pöytää tai suoraan pöytään. Laukun omaaville asiakkaille, kuten vaimollenikin, tuotiin kassi, johon laitettiin laukut, ettei niitä tarvinnut laittaa lattialle, joka oli varmasti erittäin puhdas. Kyllä tätä kohteliaisuutta ja palvelunalttiutta jää ikävä. Kiersimme hiljalleen hotellimme ja valmistauduimme huomiseen päivään.

Kirjaanpa vielä muutamia meille kummallisia asioita, mitä olemme kohdanneet. Taisi olla muutama päivä sitten, kun kävimme Lawsonissa, eli pienessä kaupassa, ostamassa aamiaista. Minä pyysin teeheni sokeria ja sen myös sain. Sain myös muovipussin, mihin laitettiin muovinen sekoitin ja sokeripussi sekä jostain syystä myös tyhjä muovipussi! Pakkaaminen on täällä viety aivan äärimmäisyyksiin.

Täällä on hyvin paljon pelisaleja, joita kutsutaan Pachinko Sloteiksi. Kävimme yhdessä ja kokemus oli jälleen jotain meille käsittämätöntä. Suuressa huoneessa oli valtavasti peliautomaatteja Las Vegasin tapaan. Jokainen automaatti soitti kovaäänistä musiikkia tai jotain muuta ääntä ja meteli oli aivan päätä huimaavaa. Koneisiin laitettiin metallisia kuulia ja ne pomppivat kuvaruudussa ja varmaan jotkut voittivat, mutta useimmat todennäköisesti hävisivät. Erittäin suosittuja paikat olivat, joten täälläkin on paikkoja, jotka voittavat kotiolot.

Erityisesti Kiotossa on ollut hyvin paljon pyöräilijöitä. On kovin kummallista, että muuten niin organisoidussa yhteiskunnassa pyöräilijät ovat lähestulkoon vailla sääntöjä. Ne ajavat siellä missä haluavat ja valitsevat reitin, mikä heille sopii. Vaaratilanteita ei silti tapahtunut, joten tilanne taitaa olla hallinnassa.

Olette varmaan kuulleet Jussi ja Eero Raittisen kappaleen Kävelemään eli Liisan Koira? Kiotossa meillä oli aivan sama teema: kävellään. Käveleminen ja katseleminen ovat oikein mukavaa, mutta nyt varustus epäonnistui pahanpuoleisesti. Sääennustus lupasi koko päiväksi sadetta ja selkeästi viileämpää. Niinpä puin farkut ja vaelluskengät sekä otin takin käsivarrelle. Arvasitte varmaan, että sadetta ei tullut koko päivänä, lämpötila kohosi jonnekin 27 asteen tietämille ja oli tietenkin hyvin kosteata. Oli siis hyvin hikistä ja nihkeätä, kun kävelyä kertyi iltapäivään mennessä reilut 16 kilometriä.

Kahdeksan jälkeen menimme syömään aamiaista samaan paikkaan kuin eilen ja saimme seitsemällä eurolla kahdelle runsaat lämpimät leivät ja kuumat juomat. Ravittuina lähdimme astelemaan kohti pohjoista sateenvarjot valmiina alkavan sateen varalta. Olimme arvioineet hieman väärin keisarin palatsin etäisyyden ja meille tuli lopussa kiire ehtiä palatsin kiertokävelylle, johon olimme varanneet ajan kymmeneksi. Meillä ei loppujen lopuksi ollutkaan kiire, joten hankimme turhaan hien, joka ei sitten enää kuivanutkaan.

Palatsin kiertueelle piti ilmoittautua etukäteen netin kautta, mutta liput olivat ilmaiset. Ryhmässä oli ainakin 50 ihmistä, mikä oli liian paljon sutjakkaan etenemisen kannalta. Opas puhui hyvää englantia, mutta sen verran hiljaa, ettei läheskään kaikesta saanut selvää. Emme päässeet sisälle yhteenkään rakennukseen vaan jouduimme kiertämään pihalla rakennusten ulkopuolella. Keisarillinen palatsi ei ollut ollenkaan palatsimainen vaan valtavalla alueella oleva monien suurien, mutta matalien rakennusten ryhmittymä. Ne olivat ihan hienoja, mutta kunnon käsitystä niistä ei saanut, koska jouduimme tiirailemaan niitä vain ulkoa päin. Kiertokävely kesti tunnin, mikä olin turhan pitkä aika, mutta nopeamminkaan ei voinut edetä, koska koko ajan seurassa oli vartija, joka olisi estänyt pakoyritykset.

Kierroksen jälkeen suuntasimme Kioton itäisille osille katsomaan lukuisia temppeleitä, joista osa kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Osa temppeleistä oli hyvin suuria ja valtavan koristeellisia. Osa taas oli pieniä ja katosivat kaupungin muiden rakennusten sekaan. Sain vaivoin pysäytettyä raivokkaasti etenevän kävelykoneen, jotta pääsin kahvilaan nauttimaan kylmän oluen ja voileivän, kun puolisolle riitti kahvi ja juustokakku. Sitten taas lähdettiin tarpomaan. Kaupungin itäpuolella rakennukset olivat matalia ja siellä oli vain pieniä kauppoja ja liikkeitä sekä asutusta. Keskisessä Kiotossa sen sijaan sijaitsee suuria pankkeja ja muita rahaa tekeviä rakennuksia. Kiertelimme pieniä katuja pitkin ja välillä tulimme puistoon, jossa sijaitsi jälleen yksi pyhäkkö. Yksi kaikkein komeimmista pyhäköistä, Chion-in, oli korjattavana. Sen päälle oli rakennettu valtava peltihalli, jotta korjaus sujuisi säiden hidastamatta.

Hyvin kostea ilma seurasi meitä saaden nihkeät farkut tuntumaan raskailta ja ahtailta. Mitäs muuta olisimme voineet tehdä kuin jatkaa eteenpäin katsellen kaupunkia? Yasaka pyhäkön edessä ostimme tikussa paistetun rapukepakon. Kyllä siinä ravun makua oli, mutta ei se Suomen jokiravun maulle pärjännyt. Viimeiseksi kävelimme Kiyomizun hienolle pyhäkölle ja missä muualla se olisi voinut sijaita kuin korkean mäen päällä. Lisäksi täällä oli valtava määrä ihmisiä, jotka pokkuroivat kapealla kadulla joka suuntaan. Kaduilla oli hämmentävän paljon kimonoihin pukeutuneita naisia. Alueella oli myös paljon kimonovuokraamoita, joten arvelimme, että on suosittua käydä vuokraamassa kimono ja sitten kävellä kaupungilla ja otattaa itsestään kuvia. Myös joitain miehiä kulki yukata päällä puusandaalit jalassa. Miltä tuntuisi vuokrata Helsingissä kansallispuku sekä tuohitöppöset ja kuljeskella Esplanadilla otattamassa kuvia itsestään?

Viimein päästiin suuntaamaan kohti hotellia eikä matkaa ollut kuin kolmisen kilometriä. Taivas oli pilvessä, mutta oli kuumaa ja kosteaa. Jalat olivat jo aivan poikki, mutta tyhjät taksit vain sujahtivat ohitsemme. Viimein pääsimme Kioton aseman tuntumaan ja hotellille. Oli mahtavaa ottaa ahdistavat vaatteet pois, käydä suihkussa ja avata kylmä Suntory-olut. Silloin huomasin, että olipa ollut hienoa kävellä ja katsella Kioton kaupunkia.

Lepäilimme hotellilla ja rouva kävi pesemässä pyykkiä neljännen kerroksen automaattipesukoneissa. Pyykit olivat kuivat vajaan kahden tunnin kuluttua, mutta jalat eivät olleet vielä toipuneet päivän kävelystä. Siitä huolimatta lähdimme kiertelemään lähiympäristöön. Menimme ensin Kioton valtavaan asemarakennukseen ja eksyimme sen kauppoihin ja käytäviin. Sitkeän yrityksen jälkeen löysimme käytävälle, mistä pääsee juniin eli paikkaan, jonka tunnistimme. Siellä oli jälleen uskomattoman paljon kulkijoita. Kiersimme aseman lukuisissa kaupoissa sekä myös lähellä olevassa suuressa ostoskeskuksessa. Kaupat ahdistivat minua jälleen, mutta minkäs teet, kun piti tuliaisia etsiä. Nyt on pienet mahdollisuudet, että tytärkin saisi jonkun pienen tuliaisen. Vävyehdokkaalla onkin sitten aika pienet mahdollisuudet muuhun kuin tervehdykseen.

Ilta pimeni, mutta lämpötila pysyi mahtavan lämpimänä. Ulkona oli nyt hienoa kuljeskella, kun jalassa oli sortsit ja miellyttävän lämmintä. Ihmisiä oli aina ja kaikkialla. Niitä ei ollut ahdistavan paljon, mutta kuitenkin aina ja kaikkialla. On mukavaa vaihtelua kulkea täällä ja väistellä vasemmalta ja oikealta tulevia ihmisiä kuten suurkaupungissa kuuluukin. Minä sain puolen vuoden ostosajan täyteen seuratessani puolisoani niin vaatekaupoissa kuin sekatavaraostoskaupoissakin. Sitten kuljimme jälleen aseman läpi takaisin meidän puolelle asemaa. Menimme kovin suosittuun olutravintolaan, missä joimme olutta ja söimme pientä purtavaa. Näin tänään jäi iso ruoka syömättä, mutta sen korvasi moni pienempi purtava. Illalla ei kilometrejä kertynyt enää kovin montaa, mutta aiemmat painoivat vielä jaloissa, joten palasimme hotellille melko aikaisin palautumaan huomista uutta hienoa päivää varten.

Kiotostakin löytyi sopiva juoksupaikka eikä lenkkeily siis jäänyt väliin. Minä vielä ansaitusti loikoilin rouvan palattua reilun viiden kilometrin kierrokselta takaisin. Pukeuduimme molemmat lämmintä päivää varten ja poistuimme hotellista pian kahdeksan jälkeen. Siirryimme Kioton aseman alla olevaan ostoskeskukseen ja menimme syömään aamiaiseksi sämpylät ja kuumat juomat erääseen kahvilaan.

Nousimme varsinaiselle asemalle ja menimme ostamaan lippuja luotijunaan eli shinkanseniin, jolla myöhemmin ajamme. Eilen olimme yrittäneet ostaa tikettejä, mutta jonot olivat olleet tolkuttoman pitkät. Nyt pääsimme suoraan tiskille, missä nuori mies osasi riittävästi englantia, jotta lippujen osto sujui helposti. Lippu Tokaido-Sanyo shinkansen -junaan Kiotosta Fukuokaan maksoi noin 120 euroa kappale, mutta matkaakin on noin 650 kilometriä eikä siihen mene kuin alle kolme tuntia. Tänään matkustimme vain noin 40 kilometrin päähän Osakaan ja ostimme liput paikallisjunaan noin neljällä eurolla kappale. Lippujen osto sujui samaan tapaan kuin Tokion metrossa, joten ongelmia ei ollut. Oikea junakin löytyi emmekä tällä kertaa päässeet ylimääräiselle kierrokselle lentokentälle.

Junamatka kesti vajaan tunnin. Juna oli metron tapainen, missä oli penkkejä ainoastaan ikkunoiden edessä. Matkustajia ei ollut kovin paljon ja pääsimme melko pian istumaan matkustajien vähetessä asemilla. Muuten matka meni mukavasti, mutta junassa oli kamalan kylmä. Tuuletin puhalsi kylmää ilmaa niin että palelin koko matkan. Matkaa oli noin 40 kilometriä, mutta koko välin juna kulki asutuksen keskellä. Kiotossa on noin puolitoista miljoonaa asukasta ja Osakassa 2,6 miljoonaa, mutta Osakan metropolialueella on peräti yli 19 miljoonaa asukasta.

Shin-Osakan asemalla etsimme metron, mikä löytyi opasteiden avulla varsin helposti. Seinällä olevasta kartasta katsoimme minne olimme menossa, huomioimme lipun hinnan ja ostimme automaatista kaksi pilettiä. Ajoimme ensin Midosuji-linjalla Hommachin asemalle ja sitten Chuo-linjalla Osakakoon. Noustuamme maan pinnalle oli aurinkoista ja noin 30 astetta lämmintä. Meillä oli noin kilometrin matka käveltävänä Osakan akvaarioon.

Akvaario oli mahtavan hieno. Keskellä oli valtavan suuri allas, missä ui muun muassa yli kolmen metrin valashai, suuria rauskuja, valtavia meriahvenia ja vasarahai monien muiden jännittävien kalojen seurassa. En tiedä miksi ne eivät syö toisiaan, mutta aivan sovussa ne akvaariossa uiskentelivat. Kiersimme suuren akvaarion ympäri hitaasti alemmaksi laskeutuen, joten näimme otuksia monesta suunnasta. Käytävän toisella puolella oli toisia akvaarioita, joissa uiskenteli delfiinejä, pingviinejä, hylkeitä ja lukuisa määrä erilaisia toinen toistaan kummallisempia kaloja. Kaikkia niitä oli hienoa katsella ja meitä meni kaksi tuntia kävellä koko laitos läpi. Paikalla oli myös iso joukko leikkikoululaisia, joilla kaikilla oli samanlainen asu ja siniset hatut. Melu oli huikea, kun mukulat huusivat kaikki yhteen ääneen kimittävällä äänellä. Lysti vain parani, kun toinen, vihreälakkisten menninkäisten ryhmä saavutti meidät. Kierroksen lopussa katselimme, kun pingviinejä syötettiin. Ne olivat kovin hanakoita silakoiden perään ja jos joku ei saanut syöttäjän huomioita, se alkoi nokkimaan miehen valkoista saapasta. Aivan viimeisenä oli matala ja leveä allas, missä ui rauskuja ja pieniä haita. Niitä sai koskea, kunhan oli varovainen, koski vain selkään eikä erityisesti saanut koskea hain kuonoa eikä rauskujen häntää. Hain selkä oli kova ja karhea, mutta rauskulla oli pehmeä ja liukas selkä. Vietin altaan ääressä pitkään kaloja taputellen. Pitkän maanittelun jälkeen sain houkuteltua vaimonkin koskemaan rauskua, mutta yksi kosketus rauskuun riitti.

Erittäin mieluisan akvaariokäynnin jälkeen nautimme viereisellä aukiolla kahvin ja oluen. Ettei tule epäselvyyttä, niin puolisoni otti kahvin ja minä oluen. Sitten kuljimme metroasemalle ja ajoimme maanalaisella Morinomiya-asemalle. Nousimme takaisin maan pinnalle, missä aurinko oli mennyt pilveen, mutta lämpöä oli edelleen vajaa 30 astetta. Lampsimme katsomaan Osakan komeata linnaa, mutta sisälle emme menneet. Jatkoimme hiljalleen eteenpäin keskustan katuja kulkien. Kaupunki on selvästi Kiotoa suurempi ja täällä oli hyvin paljon suuria uusia rakennuksia ja uusia rakennettiin koko ajan. Liikenne oli hyvin vilkasta, mutta niin kuin Tokiossakin, melu kaupungeissa on yllättävän vähäistä. Se johtuu autojen huomattavan hiljaisesta vauhdista muihin suurkaupunkeihin verrattuna ja myös autojen selvästi hiljaisemmasta äänestä, mikä johtunee hyvin tarkoista rajoituksista.

Mukavan noin kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen päädyimme Umedan asemalle, joka oli taas aika paljon suurempi kuin kotimaan paikallisasemat. Löysimme JR Railin automaatin ja ostimme liput Kiotoon. Ajoitus oli erinomainen, sillä juna lähti lähes välittömästi astuttuamme sisään. Ihmisiä oli hyvin vähän ja löysimme paikat, mihin ei jäähdytys kohdistunut, joten matkustus oli oikein miellyttävää. Olimme ensimmäisessä vaunussa ja ohjaamon sekä meidän välissä oli vain lasi. Siitä oli hauska katsoa junan etenemistä ja jännittää tulivatko vastaan tulevat juna samaa raidetta vai eivät.

Menimme hotellille vähäksi aikaa lepäilemään. Vajaan kahden tunnin päästä lähdimme kävelemään pohjoiseen katselemaan Gion aluetta. Siellä on hyvin runsaasti ravintoloita, jotka sijoittuvat kivoille pienillä kujilla oleviin vanhoihin taloihin. Pysähdyimme ensin nauttimaan punaviinin ja oluen mukavaa ravintolaan. Jäimme aivan terassin viereen, koska terassilla oli 500 jenin maksu henkeä kohti, eli se oli meille maksanut noin kahdeksan euroa eli melkein saman, mitä juomamme maksoivat. Jälleen kohtasimme uuden palvelumuodon. Rouvan viereen tuotiin pieni kori, johon hän sai asetettua käsilaukkunsa, ettei se vaan koskettanut lattiaan. Ravintolan terassin kaiteella seisoskeli harmaanhaikara. Se antoi ihmisten tulla parin metrin päähän, joten vierailu ei varmaan ensimmäinen ollut. Kovin hygieenistä se ei varmaan ollut, mutta minusta oli mukava lintua katsella.

Ennustettu sade alkoi ja kiihdytimme ravintolan etsimistä. Nuori englantia puhuva mies sattui oikeaan paikkaan ja sai houkuteltua meidät sisälle. Englanninkielisestä listasta, joita näissä suurkaupungin ravintolassa on, rouva päätti valita seitsemän sortin sushin ja minä valitsin pallokalan (blowfish). En tiedä oliko tämä minun kala se myrkyllinen, jos sen valmistaa väärin. Kala oli ihan hyvää, mutta sen syöminen puikoilla oli haastavaa, etenkin kun siinä oli mukana ruotoja. Puoliso söi sushistaan ne häntä miellyttävät osat, kuten tonnikalan ja katkaravut. Minulle jäi lohen mätiä sisältävä annos. Mädissä ei ole mitään vikaa, mutta koetapa syödä puikoilla liukkaita puolen sentin levyisiä pallukoita, jotka putosivat riisin päältä. Pakko oli noukkia mädit sormin aina kun henkilökunta ei nähnyt. Seuraavana söin jonkun kalan, joka oli ihan hyvää. Viimeiseksi jätin todellisen herkkupalan: viiden sentin viipaleen kalmaria. En saanut sitä katkaistua vaan nappasin sen kokonaisena suuhun. Sitten sitä pureskeltiin ja pureskeltiin. Pala muljusi suussa eikä suostunut pienenemään nielemiskokoon millään. Reunoilta se hiljalleen suostui katoamaan, mutta keskellä oli jänne tai mikä lie sitkeä osa, jolle ei pureskeluista huolimatta tapahtunut mitään. Se pyöri, muljusi ja keikkui suussani, kunnes aloin jo olla epätoivoinen. Lopulta pakotin itseni nielaisemaan epämääräisen möykyn ja se myös jäi alas. Sushi ei saanut uutta ystävää. Tilasin jälleen sakea, mutta nyt panostin hieman enemmän hintaan, mikä toi myös laatua. Tämä Marutake-Ebisu sake maksoi saman kuin eiliset kolme yhteensä, mutta se myös oli huomattavasti parempaa kuin nuo eiliset yhteensä.

Kävimme lähellä muutamissa kaupoissa ja löysimme muutaman tuliaisen, mutta emme vieläkään mitään tyttärellemme. Ulkona satoi kovasti, joten lähdimme etenemään kohti hotellia, mihin oli noin kahden kilometrin matka. Yritin kertoa kävelyvimmaiselle puolisolle, että oli keksitty maan alla kulkevia junia, joissa ei kastunut, mutta kävelyvauhti ei hiljentynyt yhtään. Kerroin myös, että on olemassa autoja, jotka vievät meidät haluamaamme kohteeseen kohtuullista korvausta vastaan, mutta kävelyvauhti vain kiihtyi. Onneksi oli edes lämmintä. Perille pääsimme, mutta aikalailla märkinä. Se ei kuulemma haitannut, koska kävelyä tuli tänään reilut 15 kilometriä.

Kirjoitan vielä muutaman kummallisuuden tai erilaisuuden, jonka olemme huomanneet. Täällä on tulossa jotkut vaalit, jotka kuuluvat kaupungilla liikkuvien autojen ämyreistä, joista ehdokkaat kertovat mielipiteitään päivän polttavista aiheita. Vaalimainoksia ei laitetakaan ihan minne vain vaan niitä varten on harvakseltaan kiinnitetty pahvisia levyjä, joihin on piirretty tasasuuruiset noin A4:sen kokoiset neliöt. Ehdokkaat saavat kiinnittää mainoksen, tietenkin vain yhden, neliöön ja mainos on täsmälleen ruudun kokoinen. Aika monella kulkijalla on naamallaan hengityssuoja. Se ei kuitenkaan ole kasvoilla taudin tarttumisen pelosta vaan sitä pidetään, ettei oma tauti tartu muihin. Tänään ravintolaa etsiessämme huomasin koiran pissivän lyhtypylvään juureen. Koiran omistaja otti välittömästi laukustaan vesipullon ja pesi pissin pois. Toimisikohan tämä Suomessakin? Koiria on täällä muuten hämmästyttävän vähän. Ehkä syynä on, että asunnot ovat kovin pieniä eikä silloin ole mahdollista ottaa koiraa? Täällä on jokaisessa hotellihuoneessa taskulamppu. Miksi? Mahdollisten maanjäristysten vuoksi tietenkin.

Minä jouduin nukkumaan seinän puolella, jotta mahdolliset seinää pitkin ryömivät ötökät eivät iskisi kiinni vaimoon. Hän oli lukenut opaskirjasta, jonka Pia oli meille ystävällisesti lainannut, että Japanissa hieman kehnommissa hotelleissa voi kulkea jopa kämmenselän kokoisia torakoita. Ne eivät ole vaarallisia, mutta vaimo olisi, jos sellainen hänen niskaansa kutittelisi. Ötököitä ei näkynyt ja heräsin virkeänä aurinkoiseen aamuun. Puoliso kävi tekemässä viereisellä rinteellä intervalliharjoituksia palaten pirteänä takaisin.

Täällä emme ottaneet suhteettoman kallista aamiaista vaan lähdimme sunnuntaiaamuun ilman ruokaa. Yritimme laittaa itsellemme nuudelikupin, mutta vedenkeitin ei toiminut. Aluksi näytti, että japanilaiset olisivat sunnuntain kotonaan, mutta aika pian teille kerääntyi meidän lisäksemme paljon muitakin menijöitä. Löysimme aika pian Lawsonin, mistä kävimme ostamassa kahvia ja teetä, lämpimiä kananuggetteja ja pullan tapaisen. Eivät ne paljon olleet, mutta eteenpäin jälleen. Ajoimme tietä numero kaksi ja tulimme pian Fukuyamaan, missä on 450 000 asukasta. Näytti, että eteneminen olisi jälleen todella hidasta liikennevalojen pysäyttäessä ajon tuon tuostakin. Hitaasti, mutta varmasti pääsimme Fukuyaman ohitse eikä liikenne aivan arkipäivän luokkaa ollutkaan. Uusi kaupunki tuli heti, kun edellinen loppui, mutta nyt tie 2 oli rakennettu kiertämään suurimmat asutuskeskittymät ja eteneminen oli oikein ripeätä, ainakin Japanin olosuhteissa. Mukavaa vauhtia ohitimme myös noin 700 000 asukkaan Okayaman. Täällä vuoria oli vähemmän kuin edellisinä päivinä, mutta emme me tasaisella maalla suinkaan menneet vaan tunneleita oli pitänyt kaivaa tännekin. Pysähdyimme vessatauolle maantien lävähdyspisteelle, jonka sisääntulo oli liikenteellisesti hieman hankalassa paikassa. Eipä hätää, sillä risteyksessä oli kolme liikenteenohjaajaa, jotka näyttivät patukoilla ja pillinvihellyksillä poislähtijälle, milloin oli tie vapaa.

Pian puolen päivän jälkeen tulimme noin 500 000 asukkaan Himejiin. Honshun etelärannikolla asuu valtavasti ihmisiä, mutta vuoristoisessa sisämaassa on sitten hyvin paljon väljempää. Himejissä ajoin keskustaan ja pienen kiemuran jälkeen löysin parkkihallin, minne saimme Nissanimme pysäköityä. Autossa on peruutuskamera, joka on oikein kätevä, mutta täyttä luottamusta minulla siihen ei ole. Taitaa olla kameran vika, että Nissan tahtoo mennä aina vinoon.

Menimme ulos noin 30 asteen helteeseen, joten sää oli eilisestä muuttunut radikaalisti. Kävelimme noin puolen kilometrin matkan Himejin oikein komeaan valkoiseen linnaan. Tämä huomattavasti suurempi ja komeampi linna kuin se minkä Matsumotossa olimme nähneet, kuuluu Unescon maailmanperintölistalle. Kuusikerroksinen linna oli rakennettu yli kymmenen metriä korkealle kivijalustalle. Se on alun perin rakennettu 1500-luvulla, mutta se on palanut sen jälkeen neljä kertaa, mutta aina rakennettu uudestaan samanlaiseksi. Tämä nykyinen versio on valmistunut 1895 eikä toivottavasti enää pala poroksi.

Kiersimme koko linnan nousten aina kuudenteen kerrokseen saakka. Emme olleet kaksistaan vaan jyrkkiä portaita nousi jatkuva jono japanilaisia ja joukossa myös joitain eurooppalaisiakin. Linna on puurunkoinen eivätkä tolpat olleetkaan ihan ohutta närettä. Valtavat pilarit tukivat kussakin kerroksessa mahtavan leveitä lattialankkuja ja muita rakenteita. Nousimme sukkasillaan hyvin jyrkkiä portaita ylös asti ja vajaata tuntia myöhemmin laskeuduimme alas lähtöpaikkaan. Kävelimme laajan ja kuuman pihan poikki aukiolle, jonka alla automme oli. Ostimme mansikkapehmikset, jotka maistuivat hyvin raikkailta helteisessä säässä.

Tämän matkan ajoa oli jäljellä hieman yli sata kilometriä Kiotoon. Tällä välillä on aivan valtavasti asutusta, joten valitsimme maksullisen moottoritien ja pääsimme Kiotoon noin tunnissa. Liikenne oli vilkasta, mutta ei tukkoista. Kioton keskustan tuntumassa tankkasimme auton viimeistä kertaa. Ajoin huoltoaseman pihalle ja nuori mies pyysi minua lähes häveten peruuttamaan yhdelle mittareista, koska kaikki eteenpäin ajettavat paikat olivat varattuja. Minä tein niin ja sain auton tankkausasemiin. Avasin bensatankin luukun ja istuskelin autossa odottamassa tankkaamista. Palvelu täällä oli tavallista hitaampaa, mutta siitä en nostanut meteliä. Meni vielä vähän aikaa eikä tankkaaminen alkanut. Sitten mies tuli varovasti ikkunan eteen ja sanoi self service. Ei auttanut kuin nousta itse autosta. Mihin on tämä maa menossa, kun pitää itse autonsa tankata! Menin ihmettelemään mittarille, joka oli tietenkin kokonaan japaninkielinen. Onneksi sama mies tuli minua neuvomaan, sain maksettua tankkauksen luottokortilla ja laitettua oikean pistoolin bensatankkiin miehen ollessa koko ajan vieressäni. Täällä on kolmea eri polttoainetta ja auton vuokratessani, minulle korostettiin, että tankkaa punaisesta hanasta ja niin olen tankkaajille opastanut.

Ajomatkaa oli jäljellä alle viisi kilometriä ja tyttö kojetaulussa opasti meidät jälleen aivan oikeaan paikkaan. Jouduin tekemään yhden ylimääräisen kierroksen, koska olin väärällä kaistalle autovuokraamon kohdalla. Auton palautus sujui helposti eikä kuhmuja ollut tullut. Kilometrejä tuli 2 200, mikä on melko vähän kahdeksalle päivälle. Ajelu oli ollut oikein mukavaa ja näimme erittäin paljon sellaista, mitä julkisia välineitä käyttäen ei olisi nähnyt. Auto oli ihan hyvä ja ruuhkaisilla teillä automaattivaihteet olivat helpottaneet. Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottui nopeasti eikä se tuottanut vaikeuksia. Liikennettä oli paljon, mutta ajotahti oli hyvin verkkaista esimerkiksi Ranskaan tai Italiaan verrattuna Baltian maista puhumattakaan. GPS toimi erittäin hyvin ja ainoat virheet tapahtuivat, kun emme uskoneet tyttöä vaan päättelimme itse oikean suunnan risteyksestä. Kaiken kaikkiaan ajaminen Japanissa oli helppoa eikä edes suurkaupungeissa eteneminen ollut ongelmallista, kunhan vain oli tarkkana ja pysyi kaistallaan. Eteneminen oli välillä piinallisen hidasta, mutta sen hyvä puoli oli, että tuntemattomissa paikoissa oli aikaa sottailla.

Jouduimme kävelemään aivan valtavan Kioton aseman halki päästäksemme toisella puolella olevalle Hotel Hokke Club Kyotolle. Ihmisiä oli aivan valtavasti ja kaikki tulivat meitä vastaan, tai ainakin siltä vaikutti. Meiltä meni varmaan kymmenen minuuttia päästä aseman halki toiselle puolen. Aseman edessä näimme hotellimme toisella puolella suurta katua ja jouduimme kiertämään pitkän matkan päästäksemme turvallisesti perille. Huoneemme on melko pieni, mutta laukut sentään sopii avata. Ikkunasta on näkymä pienelle kujalle, mutta se oli tietoinen valinta, joka säästi huomattavasti huoneen hinnasta.

Saman tien lähdimme Kiotoon, missä alkoi harmiksemme sataa ja sitä jatkui koko illan. Se ei ollut voimakasta, mutta sen verran tippoja tuli, että sateenvarjoa piti käyttää. Kävimme katsomassa kahta hämmästyttävän suurta ja hyvin taidokkaasti tehtyä pyhäkköä, Higashi Honganji ja Nishi Honganji. Ne kuuluvat Kioton pyhäkköjen maailmanperintökohteeseen, joten tänään minulle tuli kaksi Unesco kohdetta. Pyhäkköihin pääsi sisään, mutta jälleen piti kengät ottaa pois ennen puulattioille astumista. Pyhäkköjen rakennukset olivat valtavan suuria ja hyvin taidokkaasti rakennettuja.

Kävelimme itään Kamo-joelle, mutta suunnistimme hieman huonosti emmekä löytäneet oikein mitään katsottavaa emmekä kipeästi tarvitsemaamme ravintolaa. Aika oli jälleen huono ravintoloiden aukiolon suhteen. Kioto on onneksi suuri ja turisteja käy paljon, joten ennen pitkää eteemme tuli ravintola englanninkielisin ruokalistoin. Tarjonta ei ollut parasta mahdollista ja päädyimme molemmat tilaamaan curryn, johon minä sain vielä friteeratun katkaravun. Lisäksi mukaan tuli niin paljon muuta syötävää, että kaikkea emme kovasta nälästä huolimatta jaksaneet syödä. Minä en pystynyt olemaan tilaamatta kolmen saken satsia 800 jenillä, mutta vaimo pystyi vastustamaan kiusausta. Saket eivät olleet Tokion vastaavien tasoisia, mutta kuten japanilainen sananlasku kuuluu, sakea ei jätetä.

Siirryimme hiljalleen aseman seudulle. Menimme suureen tavarataloon ja minua alkoi ahdistaa saman tien. Ihmisiä oli aivan liikaa ja kuulutusten meteli päänsärkyä tuottamaan. Onneksi moinen meno kattoi vain alakerran elektroniikkaosaston. Kävimme monessa kerroksessa etsimässä tuliaisia muun muassa tyttärellemme, mutta tuloksetta. Onneksi tuomisina on ainakin mukavia juttuja. Hiljalleen palasimme hotellille lepäämään huomista varten. Suihkun jälkeen puin yukatan päälle, mutta se oli niin japanilaista kokoa, että se oli pakko vaihtaa omaan yöpukuun. Täällä, kuin lähestulkoon kaikissa hotellihuoneissamme pesuhuone on kuin laivan hyttiin rakennettu muovinen kokonaisuus. Kynnys on joka kerta ollut hämmentävän korkea.

Levätyn yön jälkeen juoksijamme lähti merenrannan sementtikäytäville lenkille. Palattuaan hän meni jälleen onseniin ja pakotti myös minut mukaan. Vetäisimme yukatat ympärillemme ja puiset sandaalit jalkaan. Siis kovin hassun näköisinä laskeuduimme hissillä toiseen kerrokseen ja menimme miesten ja naisten puolille. Ensin piti jättää sandaalit eteiseen ja sitten yukata seuraavan huoneen koriin. Seuraavaan huoneeseen mentiin täysin alasti. Siellä käveltiin suihkun luokse ja istuttiin hyvin matalalle jakkaralle peseytymään. Koko vartalo piti pestä erittäin hyvin ja vasta sitten sai mennä onseniin eli kuumasta lähteestä vetensä saavaan altaaseen. Siellä sitten lilluttiin sen verran kuin huvitti. Minä viihdyin siellä vajaan viisi minuuttia ja menin sitten kuivaamaan itseäni. Olin tarkkaan opetellut oikeat käyttäytymistavat enkä aiheuttanut pelkäämäni selkkausta. Lisäkseni kylpemässä oli yksi mies, joka kuitenkin poistui ennen kuin ehdin veteen.

Tänään satoi aina iltaan saakka. Ei kovin paljon, mutta koko ajan piti lasinpyyhkijät olla käytössä. Ajoimme ensin katsomaan noin kymmenen kilometrin päässä olevia kuumia lähteitä, joita sanotaan helveteiksi niiden kuumuuden sekä kovan äänen vuoksi. Vierailemamme lähteen vesi oli kauniin sinistä ja siitä nousi runsaasti höyryä. Kovin ihmeellinen paikka ei ollut, mutta tulipahan käytyä.

Sitten alkoi päivän varsinainen eteneminen. Liikenne oli lauantainakin varsin vilkasta, joten hiljaista vauhtia etenimme Oitan kaupunkiin ja siitä edelleen niemen kärkeen Saganosekin pieneen kylään. Sieltä meidän piti päästä lautalla Shikokun saarelle, joka on yksi Japanin neljästä pääsaaresta. Näin ainoastaan Hokkaido jäi meiltä käymättä. Lauttayhtiön nettisivut olivat olleet vain japaninkieliset, mutta olin lukenut eräältä keskustelupalstalta, että lippuja ei tarvinnut varata vaan riittää, kun ajaa jonoon ja ostaa lipun. Toivottavasti näin oli, sillä muuten meillä oli hyvin pitkä kierros takaisin eilistä reittiä pitkin. Sataman edessä ollut virkapukuinen heppu kehotti minua ajamaan jonon perään ja rouva lähti katsomaan, mistä saisi lippuja. Samalla laiva saapui satamaan ja avasi luukkunsa. Autoja alkoi tulla ulos eikä vaimoa näkynyt missään. Mitä tekisin, jos jonot lähtisivät liikkeelle eikä ketään istunut vieressäni? Ajaisinko laivaan ja jättäisin puolison toiselle saarelle? No sitä emme saaneet tietää, sillä vaimo saapui ajoissa paikalle.

Lauttamatka Misakiin kesti tunnin ja kymmenen minuuttia. Ulkona satoi, joten kannelle ei viitsinyt mennä. Niinpä istuskelimme sisätiloissa ollen ainoat ulkomaalaiset koko laivalla. Shikoku oli melko saman näköinen kuin toisetkin saaret. Siellä oli runsaasti mäkiä ja vuoria ja ne kaikki olivat päällystetty puilla. Asutusta oli aluksi hyvin vähän ja vuorista maisemaa oli oikein mukava katsella. Sitten tulimme puoli miljoonaiseen Matsuyamaan, jonka läpi ajamiseen menikin tovi. Imabarissa siirryimme tullitielle, joka vei meidät kuuden pienemmän saaren ylitse takaisin Honshulle. Saarten välille oli rakennettu korkeat ja komeat sillat. Silloilta oli hienot näkymät merelle, missä kulki varsin suuria aluksia.

Löysimme helposti View Hotel Seizan, jonne vei hyvin kapea ja mutkainen tie. Nimensä mukaisesti sieltä oli erinomaiset näkymät alla olevaan Onomichin kaupunkiin sekä sen satamaan. Hotelli oli hieman nukkavieru, mutta huone aika iso, joskin sänky vain 120 senttiä leveä. Kovasti englantia puhuva, mutta melko vähän ymmärrettäviä sanoja sanonut iloinen ja hyvin kohtelias nuori mies antoi meille kolmannen kerroksen avaimet. Tämä on ainoa käymäni hotelli, missä respa sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja huoneet sitä alemmissa.

Lähdimme katselemaan 140 000 asukkaan Onomichiä, mutta jouduimme laittamaan pitkät housut ensimmäistä kertaa sitten Tokion ensimmäisen päivän. Sade onneksi hiipui melko pian lähdettyämme keskustaan, mutta lämpötila pysyi 20 asteen tienoilla kovan tuulen viilentäessä ilmaa tehokkaasti. Opaskirjassa kaupunkia kehuttiin kauniiksi, mutta me taisimme kävellä ei paikoissa kuin oppaan kirjoittaja. Ei tämä kaikkein ruminkaan kaupunki ollut, mutta hieman rähjäinen ja kulahtanut. Laskeuduimme keskustaan jyrkkiä portaita pitkin, jotka saivat polven juilimaan. Olimme tietenkin nälkäisiä ja ongelmat olivat jälleen samat. Ravintolat olivat vielä kiinni tai niiden ruokalistoista ymmärsimme vain numerot. Kuljimme, katselimme ja päädyimme hiljalleen sataman kohdalle, joka tosin oli merensalmen toisella puolen. Sitten löytyi ravintola, jossa oli ruokalistassa kuvia ja lisäksi vielä englantiakin.

Puoliso sai pitkästä aikaa salaatin, joka oli ihan hyvä. Minä valitsin ruoan, jossa oli riisipedin päällä meren eläviä. Mustekalasta en voi vieläkään ymmärtää, mikä sen viehätys on. Se ei maistu miltään ja on kuin pehmeää kumia. Simpukat ja katkaravut olivat tavallisia, mutta merimakkara tai mikä lie maistui ihan hyvältä. Kylläisinä oli ihan mukava jatkaa kaupungin katselua, vaikka se ei kovin paljon tarjonnut. Eräässä kadun kulmassa oli alkamassa joku kansanjuhla ja jäimme sitä hetkeksi katsomaan, mutta mitään ei tapahtunut. Niinpä jatkoimme kävelyä ja äkkiä meiltä kysyi nuori mies osaammeko englantia ja osasimmehan me. Hän kysyi tiedämmekö reitin mäen päälle ja mehän tiesimme. Lähdimme kävelemään mäelle päin, minne olimme itsekin menossa. Mies oli filippiiniläinen merimies, joka halusi mennä katsomaan mäen päällä olevia temppeleitä. Hänen englantinsa oli oikein hyvää. Mekin kävimme katsomassa temppeleitä, jotka olivat kovin samanlaisia kuin Takayamassa. Nousu ylös hotelliin oli hyvin hiostava, mutta ylhäällä pääsimme virvoittavaan suihkuun.

Suomessa olemme tottuneet japanilaisiin autoihin, mutta tuntuu kuin Japanissa olisi aivan erilaiset japanilaiset autot. Auton merkit ovat samat, mutta tyypit ovat täysin erilaisia. Ja niitä on hämmästyttävän paljon. Suomessa Nissaneita ja Toyotoja on ehkä viittä eri lajia, mutta täällä niitä tuntuu olevan yksi kutakin ostajaa varten. Ja suurin osa niistä ovat pieniä. Toinen hyvin kummallinen luokka autoja ovat lähes tulkoon neliskanttiset kärryt. Ne ovat hyvin suosittuja ja kamalan rumia. Niiden funktiokin on ihan outo. Miksi pienillä japanilaisilla on korkeita autoja, joiden aerodynaamiset ominaisuudet ovat varmaan aivan kamalat. Tosin ne pääsääntöisesti ajavat alle 50 km/h, joten sama kai miten ne tuulitunnelissa käyttäytyvät.

Musiikki ja sen puuttuminen on meitä täällä myös kummeksuttanut. Melkein aina ravintoloissa soi kamala hissimusiikki ja sekin ulkomaalaista. Eilinen ravintola oli kuitenkin hämmentävä poikkeus. Pienessä ravintolassa, jossa asiakkaina oli pelkästään japanilaisia (sekä me), soi Led Zeppelin, Pink Floyd ja Tom Robinson Band! Autoradion kanssa meillä on myös ollut opettelua. Ensimmäiset kaksi päivää ihmeteltiin, että kovin puhevoittoista oli maan radio-ohjelmat. Sitten hoksasin, että radiomme oli AM-puolella. FM:lle siirtäminen ei paljon auttanut, sillä kanavia oli hämmentävän vähän, ne eivät kuuluneet kovin hyvin ja pääsääntöisesti niillä puhuttiin. Joskus löysimme hetkeksi musiikkikanavan, mutta minusta ei todellakaan tullut japanilaisen populaarimusiikin ystävä. Tänä aamuna huomasin, että automme katolla oli antenni, joka oli taitettu ala-asentoon. Nostin sen ylös ja tuuletin, että nyt kuullaan kunnon jeejee-musikkia. Vielä mitä. Kanavia oli edelleen hyvin vähän, jos ollenkaan, ja japanilainen humppa soi, ellei kanavalla puhuttu.

Viimeinkin opin käyttämään bluetoothiakunnolla ja sain tehtyä kuvista suurempia. Korvasin aikaisempien päivien pienet kuvat isommilla. Jostain syystä kuvatekstit eivät näy, joten teidän pitää keksiä ne itse.

Rouva ehti käydä juoksemassa joenrantaa vajaat viisi kilometrin poutasäässä, mutta pian hotellille paluun jälkeen alkoi sataa. Pakkasimme tavarat, katselimme viimeiset vilkaisut Hiroshiman suureen kaupunkiin yläilmoista ja laskeuduimme kellarikerrokseen hakemaan autoa. Annoin henkilökunnalle lapun autosta ja mies työnsi sen johonkin laitteeseen. Meille kerrottiin elein, että kestää vähän aikaan ja mehän odottelimme. Automme haettiin jostain kolosta ja reilun minuutin kuluttua se ilmestyi hissillä eteemme. Ajoin sen pois hissistä, nostimme laukut autoon ja poistuimme parkkihallista kiitokset nyökäten.

Ulkona satoi kovasti, kun pysähdyimme laittamaan GPS:ään seuraavan hotellin puhelinnumeron ja tyttö kaiuttimista kertoi meille mihin suuntaan lähdettiin. Hiroshiman keskustassa oli hyvin paljon liikennettä ja vettä alkoi sataa rankasti. GPS neuvoi reitin ja poistuminen kaupungista sujui sujuvasti ja nätisti. Tie numero 2 vei meitä meren rantaa seuraten luoteeseen. Tiiviissä liikenteessä ajoimme muutaman kymmentä kilometriä, kunnes tulimme Miyajimaan ja siellä ohjasin Nissanin rannan tuntumaan pysäköintipaikalle. Vettä satoi aivan kamalasti, joten täälläkin oli juhannusmainen sää, tosin lämmintä oli noin 22 astetta.

Siirryimme sateenvarjojen alla viereiseen rakennukseen ja ostimme edestakaiset lauttaliput Itsukushiman saarelle. Siellä sijaitsee kuuluisa shintolainen pyhättö, joka kuuluu Unescon maailman perintölistalle (203). Pienehkö autolautta vei meidät saarelle reilussa kymmenessä minuutissa. Pahin sade meni ohi, mutta saarella olon aikana välillä satoi ja välillä oli poutaa. Kiersimme saarella vajaat kaksi tuntia katsellen pyhättöä ja siihen kuuluvia muita rakennuksia. Pyhättö on suuri meren rannalle rakennettu puinen kokonaisuus, jonka lukuisat puupilarit on maalattu kirkkaan oranssiksi. Meren lahdella on suuri oranssin värinen torii, eli portti, jollainen on aina shintolaispyhäkön edessä. Läheisyydessä on myös korkea pagodi ja muita pyhiä rakennuksia. Paikka oli oikein hieno ja mielenkiintoinen, mutta tutustumista haittasi harmittavasti toistuvat sadekuurot. Näimme monia kauriita, jotka ovat periaatteessa villejä, mutta eivät kaikonneet edes lähelle tulevia ihmisiä. Meillä ei ollut hotellilla aamiaista, mutta söimme sellaisen saarella.

Tänään oli vähän liiankin pitkä ajomatkan Kyushun saarelle Bebbun kaupunkiin. Osan matkaa ajoimme ripeästi kallista moottoritietä pitkin, mutta enimmäkseen köryyttelimme tavallisen kansan joukossa hitailla maanteillä. Näillä teillä ajaminen oli hidasta runsaan liikenteen, mutta erityisesti lukuisten liikennevalojen johdosta. Ne katkaisivat etenemisen usein ja täkäläisten lähtö liikennevaloista on tuskastuttavan rauhallista. Välillä samaan suuntaan menee kaksi kaistaa, mutta se ei nopeuta etenemistä oikeastaan ollenkaan. Euroopassa vasemmalla kaistalla ajavat raskas liikenne ja muuten vain hitaat. Täällä molempia kaistoja tasapuolisesti käyttävät niin rekat, hieman malttamattomat turistit kuin käsittämättömän pienillä kotteroilla ajavat paikalliset; ja vauhti on sitä tappavan tasaista 55 km/h. Ei siis ihme, että tämä päivä meni enimmäkseen autossa matkustaen. Minä tykkäsin edelleen ajaa ja katsella kaikkea, mutta vieressä alkoi jo näkyä automatkailun veroa.

Suuren sillan kautta saavuimme Kyushun saarelle iltapäivällä ja meillä oli edelleen matkaa Bebbun kaupunkiin. Sinne saavuttiin vähän ennen kuutta ja löysimme helposti Nishitetsu Resort Inn -hotellin. Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa ja ikkunasta näkyi vastakkaisen rakennuksen takapiha. Hieman oli takapakkia edellisen illan näkymille. Ulkona oli noin 30 astetta lämmintä ja hyvin kosteaa. Lähdimme kiertelemään kaupungissa, mikä osoittautui varsin tylsäksi ja rapistuneeksi. Kiersimme hiljaisia kujia ja etsimme ravintolaa. Ruokailut olivat jääneet jälleen aika vähäisiksi, vaikka olimmekin moottoritiellä pientä purtavaa nauttineetkin. Ravintolan löytäminen sen kuin vain mutkistuu näillä länsimaisten turistien hylkäämillä seuduilla. Ainoastaan intialaisen ravintolan ulkopuolella oli englanninkielinen ruokalista, mutta sen me jätimme viimeiseksi vaihtoehdoksi. Kaikkien muiden ravintoloiden edessä oli vain japaninkielisiä listoja, joten ei voinut edes tietää oliko kyseessä ravintola, kylpylä vai jotain muita palveluja tuottava laitos.

Oli kuuma ja jano suunnaton. Päätimme mennä pieneen ravintolaan, jonka ulkona olevalla taululla oli huurteisen oluen kuva; juuri se, mitä toivoinkin pitkän ajopäivän jälkeen. Meidät ohjattiin tiskin ääressä oleville paikoille, mutta saman tien tarjoilija hävisi. Pian taaksemme tuli nuori viehättävä nainen, joka puhui oikein hyvin englantia. Tilasimme kaksi olutta. Olimme kalaravintolassa ja näimme tiskin takana melko kummallisia kaloja kylmässä. Oluiden kanssa tarjoilija toi meille molemmille pienet kipot, joissa oli etikassa olevaa kalaa. Se oli pakollinen kaikille asiakkaille ja toimi samalla verona, joka oli noin 300 jeniä. Joimme oluet samalla ympäristöä vilkuillen. Vieressä oleva mies söi paistettua oikein herkullisen näköistä kalaa eikä mennyt kauan, kun tilasimme minulle sellaisen ja tietenkin toisen oluen.  Katselin aikani vastapäätä olevaa keittiön hyllyllä olevia sake-pulloja ja sitten oli pakko tilalta lasillinen sakea. Minä annoin tarjoilijan valita saken ja hän toi takakiya-nimisen saken. Se ei ollut aivan Tokiossa maistamani veroinen, mutta oikein maistuva kuitenkin. Söin kalan ja join saken molemmista kovasti nauttien. Kiitimme monin sanoin tarjoilijaamme, joka osoittautui mongolialaiseksi ja hän kertoi opiskelleensa vain vuoden englantia. Hyvin oli oppi mennyt perille.

Palasimme hotellille päivitellen ulkona olevaa mahtavaa lämpöä. Puoliso kävi onsenissa eli kuumassa kylvyssä, mutta minä kävin vain suihkussa.

Oikein hyvää juhannusta kaikille sinne Suomeen!

Ryokanin patjat olivat aivan liian ohuet, mutta siitä huolimatta saimme nukuttua oikein hyvin. Rouva lähti aamulenkille, mutta minä vielä rentouduin katselemalla paperi-ikkunoiden välistä puutarhaa ja ammensin ryokanin huoneen tarjoamaa seesteisyyttä. Tai oikeastaan vain vähän aikaa loikoilin. Nähtävästi koko yön oli satanut ja sade jatkui edelleen. Päätimme jättää tämän paikan aamiaisen väliin, joten aamutoimien jälkeen pakkasimme ja poistuimme mieleenpainuvasta yöpaikasta. Muistin kantaa matkalaukun ja laittaa kengät jalkaan vasta tatamin ulkopuolella, joten korrekti käyttäytyminen jatkui loppuun saakka. Pois lähtiessä hotellin omistaja tuli saattelemaan meidät ja hänen vaimonsa otti kuvan meistä hänen kanssaan.

Ajoimme ensin noin kilometrin Lawson-nimiseen kauppaan. Lawson, Seven Eleven ja Family Mart pienkauppoja on melkein joka kadun kulmassa. Ne sopivat erittäin hyvin meidän pienille ostoksille ja olemme niitä käyttäneet koko matkan ajan. Nyt kävimme ostamassa vettä sekä aamiaisen, joka sisälsi kahvin/teen sekä leivitetyn perunalihapyörylän. Sitten lähdimme kohti Hiroshimaa. Vettä satoi pari ensimmäistä ajotuntia, joskin se oli enemmän tihkua kuin Esterin tarjoamaa kunnon tykitystä. Lähdimme seuraamaan rannikkoa itään päin. Eteneminen oli melko hidasta, koska tie kulki kylien ja kaupunkien kautta melko vilkkaassa liikenteessä.

Tottorin kaupunkia ennen pääsimme uudelle tielle, joka ei vielä ollut maksullinen. Matkan teko nopeutui huomattavasti, koska uusi tie väisti kylät ja niiden liikennevalot sekä kulki vuorten läpi tunneleiden kautta. Jatkoimme rannikon suuntaisesti ja välillä pääsimme nopeammille väylille, mutta välillä vauhti taantui kylissä ja kaupungeissa. Hieman ennen Matsueta käännyimme etelään ja aloimme kavuta vuorille. Japaninmeren rannikkokin oli hyvin mäkistä ja jopa vuoristoista jyrkkien rinteiden laskeutuessa aivan meren rantaan saakka. Nyt asutus loppui lähes tyystin ja ajoimme pitkät pätkät ihan yksinään, mitä emme aiemmin täällä olleetkaan tehneet. Edelleen meitä hämmensi miten metsäinen ja vuoristoinen maa Japani on. Täällä olemme nähneet lähinnä vain kolmea olomuotoa: kaupunkia, riisipeltoja ja metsää.

Kävimme jälleen tankkaamassa.  Meillä ei nuoren asemanhoitajattaren kanssa ollut yhteistä kieltä, mutta lopulta minä sain bensiiniä ja hän sai maksun noin euron litralta maksavasta bensiinistä. Tankkauksen jälkeen tyttö meni tien varteen ja näytti minulle, milloin on turvallista jatkaa matkaa. Bambumetsiköt ovat lisääntyneet ja minä halusin käydä sellaisessa. Kesti pitkään ennen kuin bambumetsikkö oli tien vieressä ja samassa kohdassa oli pysäköintimahdollisuus. Lopulta sellainen löytyi ja minä pääsin katselemaan oikeita bambuja. Ne olivat odottamisen arvoisia.

Aamiainen oli niukka ja minulle tuli keskipäivän jälkeen nälkä. Sitä lähdimme taltuttamaan ison tien levähdyspaikan ravintolaan. Tilaaminen oli tällä kertaa aivan erilaista. Ravintolassa oli automaatti, jossa oli lukuisia painikkeita, joissa kussakin oli japania ja hinta. Eikä muuta. Onneksi vieressä oli japaninkielinen ruokalista, jossa oli muutamia kuvia ruoista sekä niiden hinnoista. Katsoimme edellä menevän asiakkaan toimia ja sitten toimimme samalla tavalla. Laitoimme setelin oikeaan aukkoon ja sitten valitsimme sen hintaisen tuotteen, jonka kuva minua miellytti. Jouduimme valitsemaan sellaisen hinnan, jota oli vain yksi kappale, jotta ei tullut jotain todella jännittävää syötävää. Automaatti sylki lipun, josta toinen puoli annettiin henkilökunnalle ja sitten istuttiin odottamaan. Söin ihan kelvolliset paneeratut kalaperuna- tai jotain pullat, riisiä ja jotain kummallisia höystöjä. Puikoilla syönti sujuu jo ihan hyvin, mutta tyylipisteet jäävät saamatta.

Ajaminen pienillä teillä on hauskaa, mutta siihen menee harmittavan paljon aikaa. Vaihtoehtoiset moottoritiet ovat kalliita. Jos olisimme ajaneet tänään koko matkan moottoritietä, olisi se maksanut noin 80 euroa. Shobaran tuntumassa päätimme nousta moottoritielle ja ajaa loppumatkan Hiroshimaan aikaa säästääksemme. Viimeiset 90 kilometriä, jotka maksoivat vähän alle 20 euroa, sujuivatkin sitten oikein ripeästi. Moottoritiellä oli hyvin vähän kulkijoita, ei paljon enempää kuin Joensuu-Kuopio -tiellä. Ehkä kannattaisi alentaa hintoja ja nostaa käyttäjämääriä? Nopeusrajoitus oli 80 km/t! Uskomatonta. No onneksi monet ajoivat noin 110 km/h, joten minä uskalsin ajaa satasta.

Saavuimme Hiroshimaan pitkää tunnelia pitkin ja sen päättyessä nousimme valtaisaan kaupunkiin. Siellä on noin 1,3 miljoonaa asukasta ja se näyttikin miljoonakaupungilta suurina rakennuksineen ja leveine katuineen. Liikenne oli vilkasta, mutta mukavan rauhallista. GPS kertoi reitin ja minä pysyin omalla kaistallani, joten mitään ongelmaa ei ollut. Ajoin kaupungin halki ja kurvasin Nissanimme Oriental Hiroshima hotellin taakse. Rouva meni respaan kirjautumaan ja omin nokin hän meni hotellin houkutuksiin ja vaihtoi sopuhintaisen huoneen kalliimmaksi, kun respan hyvin englantia puhunut neiti tarjosi tuhannella lisäjenillä huoneen, jonka kylvystä on näkymät yli kaupungin. Auton saimme hotellin alakerrassa olevaan parkkihalliin. Ohjasin kaaran rampista sisään ja pelkästään japanin taitoinen henkilö kehotti rouvaa nousemaan pois autosta ja minua ajamaan sisään pieneen hissiin metallisten kiskojen päälle. Toimimme ohjeiden mukaan ja minä jäin odottamaan jatkotoimenpiteitä. Ainakin kolme kertaa piti miehen toistaa minulle japaniksi samat lorut, ennen kuin hoksasin, että minun tehtävät oli tehty. Meillä oli matkalaukut vielä autossa, joten jouduin kaivamaan ne ulos miehen odottaessa kärsivällisesti. Sitten automme siirrettiin jonnekin rakennuksen uumeniin ja voimme vain toivoa, että se löytyy huomenna.

Heti huoneessa käynnin jälkeen lähdimme tutustumaan Hiroshimaan. Suunnistimme tietenkin ensimmäiseksi sen kuuluisan pommin pudotuspaikalle. Kävimme museossa, joka kertoi pommista ja sen uhreista. Kuvat ja tarinat olivat sellaisia, mitä toivoi, ettei olisi ikinä tapahtunut. Sitten kävelimme Rauhanpuiston halki raunioille, jotka kuuluivat ainoalle räjähdyksestä säilyneelle rakennukselle. Se myös kuuluu Unescon maailmanperintölistalle, joten sain bongauksen 202. Monet kuvitelmat pyörivät mielessä, kun pohti millaista täällä oli ollut pommin räjähtäessä.

Kiersimme Hiroshiman keskustassa ja vähän liepeilläkin. Se oli suurkaupunki, missä oli valtavasti ihmisiä ja niille runsaasti kauppoja ja ravintoloita. Tähän aikaan aika moni ravintola oli kiinni ja meillä oli kamala nälkä. Jouduimme valitsemaan aika tylsän ravintolan, mutta sieltäkin saimme vatsamme täyteen. Otimme molemmat hampurgerit, jotka täällä ovat jauhelihapihvi ilman sämpylää. Pihvin lisäksi lautasella oli tietenkin riisiä sekä muuta tilpehööriä. Vaimokin joutui syömään puikoilla onnistuen oikein hyvin. Tokion jälkeen emme ole tavanneet kovin montaa englantia puhuvaa henkilöä, joten ravintoloissakin pitää olla ruokalistat, joista voi osoittaa haluamansa ruoat. Muuten tilaaminen menee naureskeluksi ja venäläiseksi ruletiksi.

Jatkoimme kaupunkiin tutustumista mahtavassa, joskin hyvin hiostavassa lähes 30 asteen lämmössä. Lämpö hiveli hipiäämme kiertäessämme kaupunkia ja katsellessamme ihmisiä. Jälleen olimme harvoja eurooppalaisen näköisiä, vaikka heitä oli ollut selkeästi enemmän Rauhanpuistossa. Minä kuljin edelleen sortseissa, joita ei täällä pidä kuin harvat paikalliset teinipojat, amerikkalaiset ja minä. Kävimme eräässä ravintolassa juomassa oluen ja Pepsin, mutta siellä oli niin tolkuton tuuletus, että juomat oli pakko kulauttaa pikimmiten alas, ennen kuin tuli paleltumista.

Palasimme hiljalleen hotelliin kirkkaiden valojen värittäessä pimeää Hiroshimaa. Ensin kaupunkinäkymällä varustettua ammetta kävi kokeilemassa rouva ja sitten myös minä. Siinä samalla tuli vilauteltua miljoonalle ihmiselle. Täällä ei ollut yukataa tarjolla vaan jonkinlainen oloasu, jonka vetäisin päälle ja kirjoittelin päivän tapahtumista välillä Hiroshiman värikästä skylinea vilkuillen.

Viiden jälkeen naapurihuoneeseen saapui kaksi miestä baarireissulta ja he puhuivat kovalla äänellä. Nukkuminen vaikeutui ja nousimme molemmat ylös jo ennen seitsemää. Pian seitsemän jälkeen olimme perin heppoisella aamiaisella, mutta sen ja parin banaanin varassa selvisimme iltapäivään saakka.

Takayama jäi taaksemme Nissanin kiihdyttäessä pois kaupungista. Meillä oli edessä reilun kolmensadan kilometrin ajo Miyazuun Japaninmeren rannalle. Kieltäydyimme käyttämästä tulliteitä, joten matka kesti noin seitsemän tuntia. Ensin ajoimme vuoriston halki Fukuihin saakka. Jälleen oli runsaasti tunneleita ja mutkia, mutta ei sentään eilisessä määrin. Vuoren rinteet olivat hyvin jyrkkiä ja koko matkan aivan puuston peitossa. Näimme vain yhden hakkuuaukion, joten metsätalous ei ainakaan näillä seuduin kukoista. Liikenne oli varsin vähäistä Fukuin liepeille saakka, mutta sen jälkeen oli sekä liikennettä että asutusta suurimman osan loppumatkasta.

Reitti jatkui Tsurukaan ja pääsimme näkemään ensimmäistä kertaa Japaninmerta. Ulkona oli noin 27 astetta lämmintä ja kosteata, joten vihreän meren yllä leijui usvainen vaaleus. Autossa jäähdytys toimi hyvin, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen, oliko autossa liian kuuma vai kylmä. Sitten kuulin, että siellä oli kylmä. Matkan aikana oli monia tietöitä ja niiden kanssa täällä noudatetaan äärimmäistä varovaisuutta. Riittävän ajoissa ennen tietyötä oli heppu tien varressa ja hän piti keltaista lippua käsiensä välissä heiluttaen sitä jokaiselle tulijalle. Tietyön edessä oli toinen lippumies, jolla oli sekä punainen että valkoinen lippu. Punaisella näytettiin pysähtyminen ja valkoisella annettiin lupa edetä, ja lippua heilautettiin jokaisen auton kohdalla. Jos tietyö sattui olemaan hankalassa paikassa, oli keltaisen lipun näyttäjiä kaksi, noin puolen kilometrin välein.

Ajaminen Japanin teillä sujuu oikein hyvin. Vauhti on leppoisaa ja eteneminen turvallista. Ajamisen aikana ehtii turvallisesti vilkuilla kaikkea kiinnostavaa. Rakennukset ovat välillä hauskan kummallisia, mutta välillä kovin rumia ja vanhoja. Riisipeltoja on kaikkialla tasaisella, missä ei ole rakennuksia. Rakennusten välissä olevalle kymmenen kertaa kymmenen metrin tontille on voitu laittaa riisipelto. Pohjoisempana vuoren rinteillä oli lähinnä lehtipuita ja joukossa joku mänty tai komea pitkä ja suora sypressin tapainen puu. Rannikon läheisyydessä alkoi näkyä bambumetsikköjä. Minä nautin ajelusta ja kaiken kiinnostavan katselusta.

Olimme ajaneet jo monta tuntia ja oli tarve pysähtyä kahville. Kahvilan löytäminen ei niin yksinkertaista ollutkaan. Täällä maaseudulla ei enää ole englanninkielisiä mainoksia, eikä edes kahvilan seinässä ollut café-sanaa. Liikenteen virrassa ei pysty liikaa jarruttelemaan ja kun huomasimme mahdollisen kahvilan, olimme sellaisen jo ohittaneet. Ensimmäinen onnistunut pysähdys tuotti tappion, sillä paikka olikin joku vammaisten toimintakeskus, mihin meitä ei otettu sisään. Lähellä Obamaa, kaupunkia, ei presidenttiä, onnistuimme havaitsemaan kahvilan riittävän ajoissa. Paikka oli köppänen, kahvi surkeata ja vessakin vain reikä lattiassa.

Matka jatkui Maizurun läpi eikä jäljellä ollut kuin viimeinen etappi Miyazuun, jonne saavuimme jonkun verran kolmen jälkeen. GPS, joka toimii erittäin hyvin ja jota ilman olisimme suuressa pulassa, toimitti meidät suoraan oikeaan paikkaan. Pysäköin auton Seikiro Ryokanin eteen ja rouva meni tekemään selvityksen. Lähes saman tien tuli ulos mies, joka ohjasi minut pysäköimään auton pieneen poukamaan. Peruutus onnistui, mutta ei ilman yhtä korjausta.

Ryokan on perinteinen japanilainen majatalo. Siis patjat lattialla, pöytä kolmekymmentä senttiä korkealla ja sen edessä tuoli, jossa ei ole jalkoja. Lattiat on peitetty kokonaan tatameilla eli kaislamatoilla. Lattialla on futon eli patja, joka tekee sängyn virkaa. Siinäpä kalustus onkin. Kuin tehty koripallokentällä polvensa kuluttaneelle taidokkaalle takamiehelle. Ryokanin sisällä ei kävellä kengissä vaan kengät jätetään eteisen kynnykselle ja sisällä taaperretaan sukkasillaan. Täällä kaikki lattiat on peitetty tatameilla. Joissain ryokaneissa on puulattiat, jolloin puulattioilla kuljetaan tohveleilla ja tatameilla taas sukkasillaan. Tatameilla ei saa vetää matkalaukkua, vaan sitä on kannettava. Isäntämme jopa puhdisti laukkumme pyörät, ettei niistä leviä likaa tatameille. Se on ymmärrettävää, koska kaikkialla kuljetaan sukkasillaan.

Isäntä otti meidät hyvin kohteliaasti vastaan, kuinkas muuten. Hän kertoi rakennuksen olevan sata vuotta vanha majatalo. Hän esitteli meille paikkaa näyttäen yläkerran komean suuren salin, missä oli sata vuotta vanhoja piirustuksia. Niissä kuvattiin 12 kuukautta ja hienoissa kuvissa oli mukana niin kauniita kuvia kuin kalligrafeja. Toisessa huoneessa oli melkein kymmenen metriä pitkä maalaus Amanohashidatesta, joka oli myös hyvin ainakin sata vuotta vanha. Mies oli selvästi hyvin ylpeä rakennuksesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Hän kantoi laukkumme huoneeseemme, varmaan kohteliaisuudesta, mutta myös varmistaen, ettemme vedä sitä perässämme.

Huoneemme oli varsin suuri ja kokonaan tatameilla peitetty parveketta lukuun ottamatta. Lattialla oli kaksi patjaa, pöytä ja jalattomat tuolit. Patjojen päädyssä oli paperilyhty sähkölampulla ja kannussa kylmää vettä. Pöydän vieressä oli kannussa kuumaa vettä sekä erityisen hieno setti teekuppeja ja muuta, mitä teeseremoniaan tarvitaan. Kaikessa huokui perinteet, mutta myös nykyaika on otettu huomioon esimerkiksi television ja jäähdyttimen muodossa. Lopuksi mies toivoi meidän nauttivan olostamme ja jätti meidät huoneeseemme. Sen me teimmekin, vaikka minussa samalla kyti suuri huoli emämunauksesta, jonka tekisin silkasta tietämättömyydestä. Vessassa käyntikin oli stressaavaa, koska jalkaan pitää laittaa vessatohvelit eikä niillä ei saanut tulla muualle. Pupuaiheiset tohvelit olivat kokoa teinityttö, joten minun kantapäät jäivät koskettamaan lattiaa, mikä saattoi olla isompikin virhe.

Poistuimme ryokanista ja lähdimme kävelemään kohti Amanohashidatea, joka on oikein hieno kapea hiekkakangas meren ja merenlahden välissä. Kapealla hiekkakankaalla kasvaa riittävä määrä mäntyjä, jotka varmistavat, ettei hiekka huuhtoudu mereen. Paikka on hieno ja kaunis. Vastaavanlainen paikka on Liettuassa ja Venäjällä oleva Kuurin kynnäs. Ero on, että tämä on noin kaksi kilometriä pitkä ja Kuurin kynnäs sata kilometriä.

Ennen kuin menimme katselemaan hienoa nähtävyyttä, tarvitsimme jotain syötävää. Ongelmaksi muodostui eiliseen tapaan, että suurin osa ruokapaikoista oli kiinni. Jätimme hyvin kalliit ravintolat väliin ja menimme syömään voileivät, joilla jälleen jaksoimme. Siirryimme Amanohashidaten hiekkarannoille. Otimme kengät pois ja menimme kahlaamaan. Rouvan kahlaaminen loppui nopeasti, kun hän näki vedessä meduusan. Vesi pärskyi ja ranta raikui, kun vaimoni ryntäsi takaisin kuivalle maalle. Minun piti maanitella hänet takaisin veteen kuvaamista varten. Hän meni hetkeksi matalaan veteen, mutta tähysti haukansilmin meduusojen ja muiden mahdollisten vaarallisten otusten varalta. Kuljimme pitkään rannalla, minä vedessä ja puolisoni kuivalla maalla pitäen riittävän turvavälin mereen. Meduusojen lisäksi meressä oli muutakin mielenkiintoista. Huomasin hiekassa pienen kirjavan pinnan ja kaivoin vajaan kymmensenttisen kotilon esiin. Se ei millään meinannut lähteä irti hiekasta, mutta lopulta vain nyhdettyä kauniin kuoren esiin. Kotilon sisältä ilmestyi tumma muljuinen jalka, joka ei pitänyt minusta lainkaan. Jätin eläimen rauhaan, mutta katsoin, miten se alkoi kaivautua takaisin hiekkaan. Vaimo seurasi tilannetta parin metrin päästä, mikä oli juuri ja juuri riittävän kaukana vaarallisesta otuksesta.

Lähdimme palaamaan takaisin ryokuniin päin. Kuljimme hiekkakankaan keskellä varsin vanhojen mäntyjen katveessa, kun alkoi sataa. Tähän asti päivä oli ollut pilvinen, mutta sateeton. Hyvin kosteassa ilmanalassa kävelimme pois Amanohashidatesta ja jatkoimme eteenpäin meren rantaa reunustavaa kävelykäytävää pitkin. Ihastelin meressä näkyviä meduusoja, joita oli kahta lajia, tavallisen vaaleita ja sitten punaviiruisia, joilla oli pitkät lonkerot. Yhtäkkiä näimme vedessä suuren paistinpannun kokoisen ruskean rauskun, joka hetken vilkuili meitä sukeltaen sitten syvemmälle tummaan veteen.

Kotimatkalla kävimme suuressa tavaratalossa ostamassa vähän juotavaa ja syötävää iltaa varten. Kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen jätimme kengät kauniisti ulko-oven eteen kärjet osoittamaan ulospäin, kuten etiketti kuuluu. Rouva laskeutui pian alakertaan furoon, eli kuumaan kylpyyn. Hän oli lukenut miten siellä piti käyttäytyä ja osasi tietenkin tehdä kaiken kaavojen mukaan. Minä kävin turvallisesti huoneemme pienessä suihkussa virheitä välttäen.

Sitten aloin minäkin rentoutua. Vetäisin suihkun jälkeen yukatan päälleni, kiristin vyön ja istuuduin jalattomalle tuolille kirjoittamaan päivän tapahtumista kylmän Kirin-oluen toimiessa jäähdyttäjänä. Kaikki oli hyvin kahden kappaleen ajan, mutta sitten minun oli pakko siirtyä parvekkeelle, missä oli tuoli, jossa oli länsimaiset jalat. Parvekkeen ja huoneemme välissä on liukuovet, joissa on paperi-ikkunat. Olen miettinyt millaisia ne ovat ja nyt niitä näin ja vieläpä kosketin, mutta hyvin hyvin varovasti.

Olemme Takayamassa hotelli Hanassa. Päivä oli jälleen varsin kuuma, parhaimmillaan noin 30 astetta. Välillä paistoi aurinko, mutta onneksi pilviäkin oli, mutta sateet olivat kaukana muilla mailla. Alun perin olin suunnitellut, että menisimme Fujista Nikkoon ja sieltä tänne Takayamaan, mutta ajo olisi ollut turhan pitkä, joten jouduin oikaisemaan reittiä. Uuteen suunnitelmaan kuului käynti Kamikochin luonnonpuistossa, mutta sekin epäonnistui, koska puistoon pääsi ainoastaan linja-autoilla ja sellaisen kyytiin olisi ollut hankala selviytyä.

Tänään oli jälleen lenkkiaamu, ja rouva kiersi Matsumoton linnan neljään kertaan. Muitakin lenkkeilijöitä oli, niin japanilaisia kuin joku turistikin. Aamiainen oli perin heppoinen, mutta sillä pärjättiin pitkälle päivään. Syömme melko vähän, mutta vettä juomme päivän aikana runsaasti.

Matsumoton aamuliikenne oli aika väljää, joten pääsimme kaupungista pois helposti. Nissanissamme näyttää olevan kovin pieni bensatankki, joten meidän piti mennä tankkaamaan ja se oli jälleen aika hauska kokemus. Heti Eneos-huoltamon pihalle ajettuani nosti bensapumpun vieressä oleva nuori nainen käden korkealle ja kutsui meidät luokseen. Avasin ikkunan ja heti kuului hyvin iloinen ja kimakka tervehdys. Minä yritin avata bensakorkinluukkua, mutta tietenkin vetäisin viereisestä vivusta ja konepelti aukesi. Tyttö kävi naureskellen sulkemassa sen, minkä aikana sain vedettyä oikeasta vivusta. Sitten oli pieni epäselvyys mitä bensaa autoon laitettaan, mutta pian olimme samaa mieltä, että autoon laitettiin polttoainetta punaisesta hanasta, kuten minulle oli autovuokraamossa vakuuteltu. Tankkauksen aikana tyttö kävi kysymässä pestäänkö tuulilasi, mutta sitä ei tarvittu. Tankkauksen jälkeen ojensin setelin ja tyttö kävi hakemassa vaihtorahat, jotka hän tietenkin ojensi kahdella kävellä kumarruksen kera. Lopuksi sain ohjeet miten pihasta poistutaan. Kyllä palvelu pelaa tässä maassa!

Reilun kymmenen kilometrin päässä Matsumotosta alkoivat rakennukset loppua ja aloimme nousta ylemmäs vuorille. Oli välillä mukava ajaa niin, ettei ollut koko ajan jonossa. Meillä ei ollut kiire, joten emme menneet maksulliseen tunneliin, vaan ajoimme hyvin mutkikasta ja vanhaa tietä vuorten yli. Lähestulkoon yksikaistainen tie kiemurteli hyvin jyrkkien ja korkeiden rinteiden reunamilla eikä kaiteita ollut joka kohdassa. Minusta tiellä oli mahtava ajella, mutta vieressä ei oltu samaa mieltä. Kaikki muut autoilijat maksoivat mieluummin tullin, joten vastaantulijoita ei näkynyt. Kovin hyvin maisemia ei näkynyt, koska useimmiten puut estivät näkyväisyyden. Välillä näkyi kaukana alhaalla pieni joki tai vastapäinen aivan puiden peittämä hyvin vihreä vastarinne. Näin minulle kerrottiin, sillä minä en saanut katsoa maisemia vaan ainoastaan tietä.

Tulimme Takayaman lähistölle kovin aikaisin, joten päätimme tehdä lenkin vajaan 50 kilometrin päässä olevaan Shirakawan kylään, minkä vanhat olkikattoiset talot ja niihin liittyvä elämäntapa ovat päässeet Unescon maailmanperintölistalle. Meillä ei ollut vieläkään kiirettä, joten sain puhuttua reitin pois tullitieltä. Rouva olisi voinut etukäteen vilkaista karttaa, jolloin hän olisi nähnyt, että reitti kulki toisen vuoriseudun yli ja serpentiinitietä ensin noustiin ylös ja lopulta laskeuduttiin kiemurrellen alas. Minulla oli jälleen hauskaa, mutta sitä iloa ei autossa jaettu.

Shirakawan kylä oli melko pieni, mutta siellä kulki runsaasti, enimmäkseen japanilaisia, turisteja. Olkikattoiset talot olivat hyvin veikeitä. Reilun puolen metrin paksuisten kattojen uusiminen on kuulema hyvin kallista ja valtio tukee talojen omistajia katon korjauksessa, ettei harvinainen asumismuoto katoa. Katot ovat hyvin jyrkkiä, koska talvisin täällä on runsaasti lunta. Kiertelimme aurinkoisessa kylässä tunnin ajan katsellen ja nauttien. Japanissa lähes joka kaupungilla ja kylällä on oma erikoinen ruokansa. Suurin osa on varmaan hyvin kummallista meidän makuumme, mutta täällä Hida beef potato oli aivan mahtavaa. Se oli perunan ja lihan sekoitusta, joka oli friteerattu oikein maistuvaan kuoreen. Erikoisten olkikattoisten talojen lisäksi kylässä oli muita vanhahtavia tummia rakennuksia, jotka sopivat olkikattoisten joukkoon. Yleensä kaupungeissa rakennukset ovat arkkitehtuuriltaan hyvin erilaisia ja monesti kaukana kauniista. Lasteni äitiä luonto koetteli kovin ottein Shirakawassa. Ensin ötökkäkammoisen rouvan niskaan laskeutui joku kovakuoriainen ihan ystävällisessä hengessä, mutta se oli kuoriaisen viimeinen laskeutuminen, jota saatteli raikuva kiljaisu. Sitten yksi välinpitämätön pääskynen nostatti puolisoni vihan kaikkia maailman pääskysiä vastaan ruikkaamalla jätöksensä hänen paljaalle säärelle.

Takayamaan ajettiin, kuten vähän arvelin, tullitietä pitkin, vaikka meillä ei vieläkään ollut mitään kiirettä. Hauskaa ei varakuskilla ollut vieläkään, sillä hän ei pidä tunneleistakaan. Tullitietä oli noin 30 kilometriä ja siitä noin 25 kilometriä oli tunneleita. Pisin yksittäinen tunneli oli yli kymmenen kilometriä. Täällä ei kukaan pidä ajovaloja päivällä, paitsi tunneleissa. Heti tunnelin jälkeen valot laitetaan kuitenkin pois päältä. Nopeusrajoituksetkin näyttävät olevan ohjeellisia. Tunnelissa oli 70 km/h:n rajoitus. Minä ajoin 90 km/h ja edellä oleva rekka jätti minut jälkeensä. Tässä nopeammasta matkanteosta piti maksaa 1 220 jeniä eli noin kymmenen euroa.

Hotelli Hana löytyi pienen etsinnän jälkeen, mutta löytyi kuitenkin. Se ei ollut kovin pramea, mutta ihan siisti eikä maksanut kuin noin 80 euroa. Huoneessa oli tilaa avata matkalaukut, joten se oli riittävän tilava. Söin välipalaksi kaupasta ostamani install noodle cupin eli pikanuudeleita, jotka ovat täällä kovin suosittuja. Ei tarvinnut kuin keittää vettä keittimessä, jollaisia on jokaisessa hotellihuoneessa, ja maistuva välipala oli valmis. Ei liene viimeinen kerta, kun hyödynnän tätä mahdollisuutta.

Lähdimme katselemaan yli 90 000 asukkaan Takayamaa, missä oli vieläkin noin 30 astetta lämmintä. Ylitimme Miyagawa-joen, minkä toisella rannalla oli runsaasti vanhoja rakennuksia, joissa olevia kauppoja oli mukava katsella, mutta emme taaskaan ostaneet mitään. Sitten nousimme kaupungin reunalla olevalle kukkulalle katsomaan entisen linnan raunioita, mutta sellaisia emme ikinä löytäneet. Hiki virtasi, kun kapusimme korkealle nyppylälle ja polvet rutisivat, kun laskeuduimme alas. Puistossa oli valtavan suuria sypressejä, joka olivat varmaan monta sataa vuotta vanhoja.

Emme löytäneet raunioita, mutta onneksi löysimme kuitenkin kaupungin laidalla olevan Higashiyaman kävelyreitin, jonka varrella oli kymmenkunta buddhalaista temppeliä ja shintolaista pyhäkköä. Emme ymmärtäneet niiden uskonnollista merkitystä, mutta arvostimme suuresti temppelien ja pyhäkköjen erittäin hienoja rakennuksia. Temppeleiden pihalla oli valtavia kelloja, joilla kutsutaan, en tiedä mitä. Erään temppelin pihan hiekka oli haravoitu äärimmäisen tarkoilla ja säännöllisillä kuvioilla. Onnistuimme pysyttelemään leveällä kivilaatoituksella, mutta harha-askel ja jumalten viha väijyivät lähellä. Kiersimme kaikki pyhäköt, mutta sisälle niihin ei enää näin myöhään päässyt.

Jälleen oli ruokailu venynyt myöhäiseksi ja lähdimme keskustaan etsimään sopivaa ravintolaa. Yllättävän suuri osa ravintoloista oli kiinni, joten ajoituksemme oli pielessä. Tarjolla oli varsin kalliita japanilaisia ravintoloita, joissa tarjottiin alueen erikoispihvejä, mutta ne jätimme väliin. Nääntyneinä ajauduimme aseman lähellä olevaan kovin tavalliseen ravintolaan. Rouva otti leivitettyä kalaa, lihaa ja katkarapua. Vaihtoehdot olivat vähäiset, ja mikä ikävintä, ruokakranttu vaimoni ei pidä friteerauksesta, mitä täällä on tarjolla hyvin paljon. Minä, kaikelle aina avoin, tilasin currya kahdella friteeratulla jättikatkaravulla. Arvatkaa, kumman lautaselle jäi vain katkaravunpyrstöt ja kumman lautasen reunaa koristi suuri määrä friteerausta?

Hyvin uupuneena palasimme Hotelli Hanaan. Kävin suihkussa pesemässä helteen kirvoittamat hiet pois, vetäisin yukatan ylleni, napsautin Paulin aiheellisesti kehuman Sapporo-oluen auki ja aloin kirjoitella päivän mukavia tapahtumia koneelle. Puoliso heittäytyi sängyllä lepäämään ja lepuuttamaan jalkojaan. Tyynyt ovat täällä täyteen ahdettuja hernepusseja, mutta niissä on yllättävän hyvä nukkua. Näin ilta meni mukavan rauhallisesti uutta mielenkiintoista matkapäivää odotellen.