Viiden jälkeen naapurihuoneeseen saapui kaksi miestä baarireissulta ja he puhuivat kovalla äänellä. Nukkuminen vaikeutui ja nousimme molemmat ylös jo ennen seitsemää. Pian seitsemän jälkeen olimme perin heppoisella aamiaisella, mutta sen ja parin banaanin varassa selvisimme iltapäivään saakka.
Takayama jäi taaksemme Nissanin kiihdyttäessä pois kaupungista. Meillä oli edessä reilun kolmensadan kilometrin ajo Miyazuun Japaninmeren rannalle. Kieltäydyimme käyttämästä tulliteitä, joten matka kesti noin seitsemän tuntia. Ensin ajoimme vuoriston halki Fukuihin saakka. Jälleen oli runsaasti tunneleita ja mutkia, mutta ei sentään eilisessä määrin. Vuoren rinteet olivat hyvin jyrkkiä ja koko matkan aivan puuston peitossa. Näimme vain yhden hakkuuaukion, joten metsätalous ei ainakaan näillä seuduin kukoista. Liikenne oli varsin vähäistä Fukuin liepeille saakka, mutta sen jälkeen oli sekä liikennettä että asutusta suurimman osan loppumatkasta.
Reitti jatkui Tsurukaan ja pääsimme näkemään ensimmäistä kertaa Japaninmerta. Ulkona oli noin 27 astetta lämmintä ja kosteata, joten vihreän meren yllä leijui usvainen vaaleus. Autossa jäähdytys toimi hyvin, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen, oliko autossa liian kuuma vai kylmä. Sitten kuulin, että siellä oli kylmä. Matkan aikana oli monia tietöitä ja niiden kanssa täällä noudatetaan äärimmäistä varovaisuutta. Riittävän ajoissa ennen tietyötä oli heppu tien varressa ja hän piti keltaista lippua käsiensä välissä heiluttaen sitä jokaiselle tulijalle. Tietyön edessä oli toinen lippumies, jolla oli sekä punainen että valkoinen lippu. Punaisella näytettiin pysähtyminen ja valkoisella annettiin lupa edetä, ja lippua heilautettiin jokaisen auton kohdalla. Jos tietyö sattui olemaan hankalassa paikassa, oli keltaisen lipun näyttäjiä kaksi, noin puolen kilometrin välein.
Ajaminen Japanin teillä sujuu oikein hyvin. Vauhti on leppoisaa ja eteneminen turvallista. Ajamisen aikana ehtii turvallisesti vilkuilla kaikkea kiinnostavaa. Rakennukset ovat välillä hauskan kummallisia, mutta välillä kovin rumia ja vanhoja. Riisipeltoja on kaikkialla tasaisella, missä ei ole rakennuksia. Rakennusten välissä olevalle kymmenen kertaa kymmenen metrin tontille on voitu laittaa riisipelto. Pohjoisempana vuoren rinteillä oli lähinnä lehtipuita ja joukossa joku mänty tai komea pitkä ja suora sypressin tapainen puu. Rannikon läheisyydessä alkoi näkyä bambumetsikköjä. Minä nautin ajelusta ja kaiken kiinnostavan katselusta.
Olimme ajaneet jo monta tuntia ja oli tarve pysähtyä kahville. Kahvilan löytäminen ei niin yksinkertaista ollutkaan. Täällä maaseudulla ei enää ole englanninkielisiä mainoksia, eikä edes kahvilan seinässä ollut café-sanaa. Liikenteen virrassa ei pysty liikaa jarruttelemaan ja kun huomasimme mahdollisen kahvilan, olimme sellaisen jo ohittaneet. Ensimmäinen onnistunut pysähdys tuotti tappion, sillä paikka olikin joku vammaisten toimintakeskus, mihin meitä ei otettu sisään. Lähellä Obamaa, kaupunkia, ei presidenttiä, onnistuimme havaitsemaan kahvilan riittävän ajoissa. Paikka oli köppänen, kahvi surkeata ja vessakin vain reikä lattiassa.
Matka jatkui Maizurun läpi eikä jäljellä ollut kuin viimeinen etappi Miyazuun, jonne saavuimme jonkun verran kolmen jälkeen. GPS, joka toimii erittäin hyvin ja jota ilman olisimme suuressa pulassa, toimitti meidät suoraan oikeaan paikkaan. Pysäköin auton Seikiro Ryokanin eteen ja rouva meni tekemään selvityksen. Lähes saman tien tuli ulos mies, joka ohjasi minut pysäköimään auton pieneen poukamaan. Peruutus onnistui, mutta ei ilman yhtä korjausta.
Ryokan on perinteinen japanilainen majatalo. Siis patjat lattialla, pöytä kolmekymmentä senttiä korkealla ja sen edessä tuoli, jossa ei ole jalkoja. Lattiat on peitetty kokonaan tatameilla eli kaislamatoilla. Lattialla on futon eli patja, joka tekee sängyn virkaa. Siinäpä kalustus onkin. Kuin tehty koripallokentällä polvensa kuluttaneelle taidokkaalle takamiehelle. Ryokanin sisällä ei kävellä kengissä vaan kengät jätetään eteisen kynnykselle ja sisällä taaperretaan sukkasillaan. Täällä kaikki lattiat on peitetty tatameilla. Joissain ryokaneissa on puulattiat, jolloin puulattioilla kuljetaan tohveleilla ja tatameilla taas sukkasillaan. Tatameilla ei saa vetää matkalaukkua, vaan sitä on kannettava. Isäntämme jopa puhdisti laukkumme pyörät, ettei niistä leviä likaa tatameille. Se on ymmärrettävää, koska kaikkialla kuljetaan sukkasillaan.
Isäntä otti meidät hyvin kohteliaasti vastaan, kuinkas muuten. Hän kertoi rakennuksen olevan sata vuotta vanha majatalo. Hän esitteli meille paikkaa näyttäen yläkerran komean suuren salin, missä oli sata vuotta vanhoja piirustuksia. Niissä kuvattiin 12 kuukautta ja hienoissa kuvissa oli mukana niin kauniita kuvia kuin kalligrafeja. Toisessa huoneessa oli melkein kymmenen metriä pitkä maalaus Amanohashidatesta, joka oli myös hyvin ainakin sata vuotta vanha. Mies oli selvästi hyvin ylpeä rakennuksesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Hän kantoi laukkumme huoneeseemme, varmaan kohteliaisuudesta, mutta myös varmistaen, ettemme vedä sitä perässämme.
Huoneemme oli varsin suuri ja kokonaan tatameilla peitetty parveketta lukuun ottamatta. Lattialla oli kaksi patjaa, pöytä ja jalattomat tuolit. Patjojen päädyssä oli paperilyhty sähkölampulla ja kannussa kylmää vettä. Pöydän vieressä oli kannussa kuumaa vettä sekä erityisen hieno setti teekuppeja ja muuta, mitä teeseremoniaan tarvitaan. Kaikessa huokui perinteet, mutta myös nykyaika on otettu huomioon esimerkiksi television ja jäähdyttimen muodossa. Lopuksi mies toivoi meidän nauttivan olostamme ja jätti meidät huoneeseemme. Sen me teimmekin, vaikka minussa samalla kyti suuri huoli emämunauksesta, jonka tekisin silkasta tietämättömyydestä. Vessassa käyntikin oli stressaavaa, koska jalkaan pitää laittaa vessatohvelit eikä niillä ei saanut tulla muualle. Pupuaiheiset tohvelit olivat kokoa teinityttö, joten minun kantapäät jäivät koskettamaan lattiaa, mikä saattoi olla isompikin virhe.
Poistuimme ryokanista ja lähdimme kävelemään kohti Amanohashidatea, joka on oikein hieno kapea hiekkakangas meren ja merenlahden välissä. Kapealla hiekkakankaalla kasvaa riittävä määrä mäntyjä, jotka varmistavat, ettei hiekka huuhtoudu mereen. Paikka on hieno ja kaunis. Vastaavanlainen paikka on Liettuassa ja Venäjällä oleva Kuurin kynnäs. Ero on, että tämä on noin kaksi kilometriä pitkä ja Kuurin kynnäs sata kilometriä.
Ennen kuin menimme katselemaan hienoa nähtävyyttä, tarvitsimme jotain syötävää. Ongelmaksi muodostui eiliseen tapaan, että suurin osa ruokapaikoista oli kiinni. Jätimme hyvin kalliit ravintolat väliin ja menimme syömään voileivät, joilla jälleen jaksoimme. Siirryimme Amanohashidaten hiekkarannoille. Otimme kengät pois ja menimme kahlaamaan. Rouvan kahlaaminen loppui nopeasti, kun hän näki vedessä meduusan. Vesi pärskyi ja ranta raikui, kun vaimoni ryntäsi takaisin kuivalle maalle. Minun piti maanitella hänet takaisin veteen kuvaamista varten. Hän meni hetkeksi matalaan veteen, mutta tähysti haukansilmin meduusojen ja muiden mahdollisten vaarallisten otusten varalta. Kuljimme pitkään rannalla, minä vedessä ja puolisoni kuivalla maalla pitäen riittävän turvavälin mereen. Meduusojen lisäksi meressä oli muutakin mielenkiintoista. Huomasin hiekassa pienen kirjavan pinnan ja kaivoin vajaan kymmensenttisen kotilon esiin. Se ei millään meinannut lähteä irti hiekasta, mutta lopulta vain nyhdettyä kauniin kuoren esiin. Kotilon sisältä ilmestyi tumma muljuinen jalka, joka ei pitänyt minusta lainkaan. Jätin eläimen rauhaan, mutta katsoin, miten se alkoi kaivautua takaisin hiekkaan. Vaimo seurasi tilannetta parin metrin päästä, mikä oli juuri ja juuri riittävän kaukana vaarallisesta otuksesta.
Lähdimme palaamaan takaisin ryokuniin päin. Kuljimme hiekkakankaan keskellä varsin vanhojen mäntyjen katveessa, kun alkoi sataa. Tähän asti päivä oli ollut pilvinen, mutta sateeton. Hyvin kosteassa ilmanalassa kävelimme pois Amanohashidatesta ja jatkoimme eteenpäin meren rantaa reunustavaa kävelykäytävää pitkin. Ihastelin meressä näkyviä meduusoja, joita oli kahta lajia, tavallisen vaaleita ja sitten punaviiruisia, joilla oli pitkät lonkerot. Yhtäkkiä näimme vedessä suuren paistinpannun kokoisen ruskean rauskun, joka hetken vilkuili meitä sukeltaen sitten syvemmälle tummaan veteen.
Kotimatkalla kävimme suuressa tavaratalossa ostamassa vähän juotavaa ja syötävää iltaa varten. Kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen jätimme kengät kauniisti ulko-oven eteen kärjet osoittamaan ulospäin, kuten etiketti kuuluu. Rouva laskeutui pian alakertaan furoon, eli kuumaan kylpyyn. Hän oli lukenut miten siellä piti käyttäytyä ja osasi tietenkin tehdä kaiken kaavojen mukaan. Minä kävin turvallisesti huoneemme pienessä suihkussa virheitä välttäen.
Sitten aloin minäkin rentoutua. Vetäisin suihkun jälkeen yukatan päälleni, kiristin vyön ja istuuduin jalattomalle tuolille kirjoittamaan päivän tapahtumista kylmän Kirin-oluen toimiessa jäähdyttäjänä. Kaikki oli hyvin kahden kappaleen ajan, mutta sitten minun oli pakko siirtyä parvekkeelle, missä oli tuoli, jossa oli länsimaiset jalat. Parvekkeen ja huoneemme välissä on liukuovet, joissa on paperi-ikkunat. Olen miettinyt millaisia ne ovat ja nyt niitä näin ja vieläpä kosketin, mutta hyvin hyvin varovasti.