Ryokanin patjat olivat aivan liian ohuet, mutta siitä huolimatta saimme nukuttua oikein hyvin. Rouva lähti aamulenkille, mutta minä vielä rentouduin katselemalla paperi-ikkunoiden välistä puutarhaa ja ammensin ryokanin huoneen tarjoamaa seesteisyyttä. Tai oikeastaan vain vähän aikaa loikoilin. Nähtävästi koko yön oli satanut ja sade jatkui edelleen. Päätimme jättää tämän paikan aamiaisen väliin, joten aamutoimien jälkeen pakkasimme ja poistuimme mieleenpainuvasta yöpaikasta. Muistin kantaa matkalaukun ja laittaa kengät jalkaan vasta tatamin ulkopuolella, joten korrekti käyttäytyminen jatkui loppuun saakka. Pois lähtiessä hotellin omistaja tuli saattelemaan meidät ja hänen vaimonsa otti kuvan meistä hänen kanssaan.
Ajoimme ensin noin kilometrin Lawson-nimiseen kauppaan. Lawson, Seven Eleven ja Family Mart pienkauppoja on melkein joka kadun kulmassa. Ne sopivat erittäin hyvin meidän pienille ostoksille ja olemme niitä käyttäneet koko matkan ajan. Nyt kävimme ostamassa vettä sekä aamiaisen, joka sisälsi kahvin/teen sekä leivitetyn perunalihapyörylän. Sitten lähdimme kohti Hiroshimaa. Vettä satoi pari ensimmäistä ajotuntia, joskin se oli enemmän tihkua kuin Esterin tarjoamaa kunnon tykitystä. Lähdimme seuraamaan rannikkoa itään päin. Eteneminen oli melko hidasta, koska tie kulki kylien ja kaupunkien kautta melko vilkkaassa liikenteessä.
Tottorin kaupunkia ennen pääsimme uudelle tielle, joka ei vielä ollut maksullinen. Matkan teko nopeutui huomattavasti, koska uusi tie väisti kylät ja niiden liikennevalot sekä kulki vuorten läpi tunneleiden kautta. Jatkoimme rannikon suuntaisesti ja välillä pääsimme nopeammille väylille, mutta välillä vauhti taantui kylissä ja kaupungeissa. Hieman ennen Matsueta käännyimme etelään ja aloimme kavuta vuorille. Japaninmeren rannikkokin oli hyvin mäkistä ja jopa vuoristoista jyrkkien rinteiden laskeutuessa aivan meren rantaan saakka. Nyt asutus loppui lähes tyystin ja ajoimme pitkät pätkät ihan yksinään, mitä emme aiemmin täällä olleetkaan tehneet. Edelleen meitä hämmensi miten metsäinen ja vuoristoinen maa Japani on. Täällä olemme nähneet lähinnä vain kolmea olomuotoa: kaupunkia, riisipeltoja ja metsää.
Kävimme jälleen tankkaamassa. Meillä ei nuoren asemanhoitajattaren kanssa ollut yhteistä kieltä, mutta lopulta minä sain bensiiniä ja hän sai maksun noin euron litralta maksavasta bensiinistä. Tankkauksen jälkeen tyttö meni tien varteen ja näytti minulle, milloin on turvallista jatkaa matkaa. Bambumetsiköt ovat lisääntyneet ja minä halusin käydä sellaisessa. Kesti pitkään ennen kuin bambumetsikkö oli tien vieressä ja samassa kohdassa oli pysäköintimahdollisuus. Lopulta sellainen löytyi ja minä pääsin katselemaan oikeita bambuja. Ne olivat odottamisen arvoisia.
Aamiainen oli niukka ja minulle tuli keskipäivän jälkeen nälkä. Sitä lähdimme taltuttamaan ison tien levähdyspaikan ravintolaan. Tilaaminen oli tällä kertaa aivan erilaista. Ravintolassa oli automaatti, jossa oli lukuisia painikkeita, joissa kussakin oli japania ja hinta. Eikä muuta. Onneksi vieressä oli japaninkielinen ruokalista, jossa oli muutamia kuvia ruoista sekä niiden hinnoista. Katsoimme edellä menevän asiakkaan toimia ja sitten toimimme samalla tavalla. Laitoimme setelin oikeaan aukkoon ja sitten valitsimme sen hintaisen tuotteen, jonka kuva minua miellytti. Jouduimme valitsemaan sellaisen hinnan, jota oli vain yksi kappale, jotta ei tullut jotain todella jännittävää syötävää. Automaatti sylki lipun, josta toinen puoli annettiin henkilökunnalle ja sitten istuttiin odottamaan. Söin ihan kelvolliset paneeratut kalaperuna- tai jotain pullat, riisiä ja jotain kummallisia höystöjä. Puikoilla syönti sujuu jo ihan hyvin, mutta tyylipisteet jäävät saamatta.
Ajaminen pienillä teillä on hauskaa, mutta siihen menee harmittavan paljon aikaa. Vaihtoehtoiset moottoritiet ovat kalliita. Jos olisimme ajaneet tänään koko matkan moottoritietä, olisi se maksanut noin 80 euroa. Shobaran tuntumassa päätimme nousta moottoritielle ja ajaa loppumatkan Hiroshimaan aikaa säästääksemme. Viimeiset 90 kilometriä, jotka maksoivat vähän alle 20 euroa, sujuivatkin sitten oikein ripeästi. Moottoritiellä oli hyvin vähän kulkijoita, ei paljon enempää kuin Joensuu-Kuopio -tiellä. Ehkä kannattaisi alentaa hintoja ja nostaa käyttäjämääriä? Nopeusrajoitus oli 80 km/t! Uskomatonta. No onneksi monet ajoivat noin 110 km/h, joten minä uskalsin ajaa satasta.
Saavuimme Hiroshimaan pitkää tunnelia pitkin ja sen päättyessä nousimme valtaisaan kaupunkiin. Siellä on noin 1,3 miljoonaa asukasta ja se näyttikin miljoonakaupungilta suurina rakennuksineen ja leveine katuineen. Liikenne oli vilkasta, mutta mukavan rauhallista. GPS kertoi reitin ja minä pysyin omalla kaistallani, joten mitään ongelmaa ei ollut. Ajoin kaupungin halki ja kurvasin Nissanimme Oriental Hiroshima hotellin taakse. Rouva meni respaan kirjautumaan ja omin nokin hän meni hotellin houkutuksiin ja vaihtoi sopuhintaisen huoneen kalliimmaksi, kun respan hyvin englantia puhunut neiti tarjosi tuhannella lisäjenillä huoneen, jonka kylvystä on näkymät yli kaupungin. Auton saimme hotellin alakerrassa olevaan parkkihalliin. Ohjasin kaaran rampista sisään ja pelkästään japanin taitoinen henkilö kehotti rouvaa nousemaan pois autosta ja minua ajamaan sisään pieneen hissiin metallisten kiskojen päälle. Toimimme ohjeiden mukaan ja minä jäin odottamaan jatkotoimenpiteitä. Ainakin kolme kertaa piti miehen toistaa minulle japaniksi samat lorut, ennen kuin hoksasin, että minun tehtävät oli tehty. Meillä oli matkalaukut vielä autossa, joten jouduin kaivamaan ne ulos miehen odottaessa kärsivällisesti. Sitten automme siirrettiin jonnekin rakennuksen uumeniin ja voimme vain toivoa, että se löytyy huomenna.
Heti huoneessa käynnin jälkeen lähdimme tutustumaan Hiroshimaan. Suunnistimme tietenkin ensimmäiseksi sen kuuluisan pommin pudotuspaikalle. Kävimme museossa, joka kertoi pommista ja sen uhreista. Kuvat ja tarinat olivat sellaisia, mitä toivoi, ettei olisi ikinä tapahtunut. Sitten kävelimme Rauhanpuiston halki raunioille, jotka kuuluivat ainoalle räjähdyksestä säilyneelle rakennukselle. Se myös kuuluu Unescon maailmanperintölistalle, joten sain bongauksen 202. Monet kuvitelmat pyörivät mielessä, kun pohti millaista täällä oli ollut pommin räjähtäessä.
Kiersimme Hiroshiman keskustassa ja vähän liepeilläkin. Se oli suurkaupunki, missä oli valtavasti ihmisiä ja niille runsaasti kauppoja ja ravintoloita. Tähän aikaan aika moni ravintola oli kiinni ja meillä oli kamala nälkä. Jouduimme valitsemaan aika tylsän ravintolan, mutta sieltäkin saimme vatsamme täyteen. Otimme molemmat hampurgerit, jotka täällä ovat jauhelihapihvi ilman sämpylää. Pihvin lisäksi lautasella oli tietenkin riisiä sekä muuta tilpehööriä. Vaimokin joutui syömään puikoilla onnistuen oikein hyvin. Tokion jälkeen emme ole tavanneet kovin montaa englantia puhuvaa henkilöä, joten ravintoloissakin pitää olla ruokalistat, joista voi osoittaa haluamansa ruoat. Muuten tilaaminen menee naureskeluksi ja venäläiseksi ruletiksi.
Jatkoimme kaupunkiin tutustumista mahtavassa, joskin hyvin hiostavassa lähes 30 asteen lämmössä. Lämpö hiveli hipiäämme kiertäessämme kaupunkia ja katsellessamme ihmisiä. Jälleen olimme harvoja eurooppalaisen näköisiä, vaikka heitä oli ollut selkeästi enemmän Rauhanpuistossa. Minä kuljin edelleen sortseissa, joita ei täällä pidä kuin harvat paikalliset teinipojat, amerikkalaiset ja minä. Kävimme eräässä ravintolassa juomassa oluen ja Pepsin, mutta siellä oli niin tolkuton tuuletus, että juomat oli pakko kulauttaa pikimmiten alas, ennen kuin tuli paleltumista.
Palasimme hiljalleen hotelliin kirkkaiden valojen värittäessä pimeää Hiroshimaa. Ensin kaupunkinäkymällä varustettua ammetta kävi kokeilemassa rouva ja sitten myös minä. Siinä samalla tuli vilauteltua miljoonalle ihmiselle. Täällä ei ollut yukataa tarjolla vaan jonkinlainen oloasu, jonka vetäisin päälle ja kirjoittelin päivän tapahtumista välillä Hiroshiman värikästä skylinea vilkuillen.