Kuukausi: kesäkuu 2016

Yhden lenkittömän päivän jälkeen lenkkarit saivat kyytiä Fujiyoshidan kaduilla. Kahdeksan jälkeen olimme pakanneet ja siirryimme autolla pari sataa metriä eteenpäin samaan aamiaispaikkaan kuin eilenkin. Vaihdoimme paistetut kananmunat munakokkeliin ja olimme edelleen tyytyväisiä aamiaiseen.

Parkkipaikalla opettelimme GPS:n käytön eikä siihen mennyt kauan. Vuokra-autoissa olevat GPS:t ovat englannin kielisiä, mikä tarkoittaa sitä, että valikon tekstit sekä puhutut ohjeet ovat englanniksi, mutta kartta ja määränpään kirjoittaminen tapahtuu japanin kirjaimilla. Kartanlukijalla oli siis tekemistä! Olin etukäteen selvittänyt, että määränpään voi syöttää kohteen puhelinnumeron avulla ja olin kirjannut ylös kaikkien hotelliemme puhelinnumerot. Syötimme Matsumoto Southern Cross ‑hotellin puhelinnumeron, ja välittömästi laite kalkuloi reitin kohteeseemme.

Meillä ei tänään ollut mitään kiirettä, joten emme menneet ollenkaan kalliille moottoriteille. Nousimme pian isojen mäkien ylitse ja maisemien tasaannuttua ajoimme hetken maaseutua, missä oli paljon riisipeltoja. Sitten tulimme noin 200 000 asukkaan Kofuun, jonka läpi tie meni. Keskivauhti oli lähes koko päivän jossain 50 tienoilla tai sen alle. Ajaminen oli helppoa, sillä isommissa risteyksissä oli liikennevalot ja pienemmissä etuajo-oikeus meidän puolellamme. Liikennettä oli todella paljon, mutta etenimme kuitenkin koko ajan eikä varsinaisia ruuhkia ollut. Kaikkein hankalimpia ovat oikealle käännökset, jolloin pysähdytään keskiviivalle odottamaan, että tulee riittävä rako liikenteessä kääntymistä varten. Jotkut puikkasivat aika pieneen rakoon ja joku vielä pienempään, mikä ei aina riitä. Kofun laitamilla ohitimme juuri tapahtuneen onnettomuuden, jossa autot olivat nokasta ja kyljestä pahasti rutussa. Ihmisille ei näyttänyt käyneen pahasti, sillä he kaikki puhuivat puhelimeen, ilmeisesti vakuutusyhtiölle tai asianajajalle. Ajaminen on varsin helppoa, koska vauhti on hiljaista eikä hurjastelijoita ole. Välillä liikennevalot tulevat kuin puskista, joten tarkkana pitää olla. Liikennemerkit ovat pääsääntöisesti samanlaisia kuin meillä, joten niiden kanssa pärjää. Katuihin on maalattu paljon viestejä tämän maan vänkyröillä, mutta luotan siihen, että ne ovat vain ohjeellisia, eivät pakollisia. Nopeusrajoitukset olivat tämän päivän teillä 40, 50 tai 60 km/h. Minä en niitä katsellut, vaan ajelin samaa vauhtia kuin muut.

Jatkoimme vuorien välisessä laaksossa kaupunkien vaihtuessa tiheään asutuksen jatkuessa tiiviinä koko ajan. Tien varren rakennukset ovat lähinnä liikkeitä ja kauppoja, joilla jokaisella on suuria ja värikkäitä mainoksia. Kovin viehättäviä ne eivät ole ja muistuttavat kovasti amerikkalaisten kaupunkien reunamia. Ajoimme Nirasakin, Hokuton, Fujimin ja Chinon läpi emmekä tieneet milloin yksi kaupunki alkoi ja toinen loppui.

Noin 30 kilometriä ennen Matsumotoa oli Suwan järvi ja samanniminen kaupunki, minne pysähdyimme. Auton laitoimme isolle hotellin ja ravintolan yhteiselle pysäköintipaikalle. P-kirjaimen alla oli kymmeniä japanilaisia kirjoitusmerkkejä, osa punaisella ja osa sinisellä. Minä tulkitsin meidän olevan sinisillä merkeillä olevia, joten jätimme auton odottamaan. Olisiko takaisin tullessa, pyyhkijän alla lappu vai peräti rengaslukko renkaassa, jäi nähtäväksi?

Suwa-järvi oli meikäläisittäin pieni järvi, mutta täällä ihan kunnon lätäkkö ja ilmeisesti suosittu turistikohde. Järvellä seilasi suuria joutsenlaivoja, mutta niissä näytti olevan kovin vähän matkustajia. Me kävelimme järven rannalla ja välillä pistäydyimme sisämaahankin. Kävimme hyvin pienessä kahvilassa nauttimassa hyvin huonon kahvin ja tavallisen teen. Palasimme järven rannalle ja kävelimme pitkän lenkin, koska meillä ei ollut kiirettä. Sää oli mahtava; noin 30 astetta lämmintä ja pilvipoutaa. Tulimme sattumalta geysirin kohdalle, joka muutaman minuutin jälkeen suihkutti vettä noin viiden metrin korkeudelle. Näin näimme geysirin kolmantena vuotena peräkkäin. Tämä kuitenkin tuntui jonkin verran huijaukselta. Geysirin vieressä oli aikataulu, joka kertoi sen purkautuvan puolentoista tunnin välein, viidesti päivällä. Iltaisin ja öisin se ei purkaudu. Vilkaisin koloon, mistä vesi purkautui ja siellä oli metalliset putket, mitä pitkin vesi tuli. Ehkä tässä oli joskus ollut oikea geysir, mutta se oli turvallisuuden vuoksi kahlehdittu?

Oikein mukavan leppoisan noin kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen palasimme parkkipaikalle toteamaan, että olin parkannut sinisien merkkien mukaisesti. Hyvin kuuma Wingroadimme viilentyi aika ilmastoinnin ansiosta ja jatkoimme viimeiset reilut 30 kilometriä Matsumotoon. Liikenne oli vieläkin tiiviimpää ja eteneminen tasaisen hidasta. GPS osasi hommansa ja pääsimme noin 330 000 asukkaan kaupungin keskustan läpi hotellimme eteen. Minä jäin autoon odottamaan, kun puoliso meni selvittämään minne voisin pysäköidä automme. Muutaman minuutin päästä singahti nuori japanitar auton eteen, nyökkäsi ja ilmaisi käden liikkeellä minua seuraamaan häntä. Mitäpä en olisi mieluummin tehnyt? Nainen sipsutti lyhyellä askeleella eteenpäin vilkaisten välillä, että seuraan häntä, ja näytti siltä, että hän nyökkäsi juostessaan aina, kun näki minun seuraavan. Minä olisin mielelläni tarjonnut hänelle kyydin, mutta en saanut häntä kiinni. Pääsimme kulman taakse parkkipaikalle ja neiti osoitti minulle oikean paikan niin tarkoilla käsimerkeillä, ettei siitä voinut erehtyä. Jälleen vaihdettiin nyökkäyksiä, hymyjä ja kiitoksia. Respassa vaimo oli saanut asiat hoidettua. Melko hyvin englantia puhunut nainen oli näyttänyt kartalta kaupungin kaikki nähtävyydet ja minun paikalle saapuessa, hän näytti vielä ympäristön ruokapaikat tarkasti karttaan merkiten. Sitten rouva nosti tiskille kaksi koria, mistä hän pyysi meitä molempia valitsemaan hotellin tarjoamat lahjat. Emme voineet muuta kuin valita lahjat moneen kertaan kiittäen. Kolmannen kerroksen huone oli mukavan suuri kahdella suurella sängyllä varustettuna.

Lähdimme saman tien katsomaan kaupungin komeinta nähtävyyttä, hienoa linnaa, joka oli vain muutaman sadan metrin päässä hotellista. Päivä oli edelleen kuuma. Aurinko paistoi lähes kohtisuoraan ylhäältä, joten varjoja on vain vähän. Erittäin komea mustavalkoinen linna seisoi kivijalustan päällä vallihaudan ympäröimänä. Pääsimme tutustumaan linnaan sisältä, mutta ennen sitä piti riisua kengät, jotka laitettiin saamaamme muovipussiin. Kengättömyys oli ymmärrettävää, sillä kävelimme paljailla puulattioilla, jotka olisivat kuluneet nopeasti kenkien kopseesta. Pääsimme kiertämään koko linnan ja nousemaan aina ylimpään kuudenteen kerrokseen saakka. Japanin linnat ovat puisia, joten ne ovat palaneet tuon tuostakin, mutta ne on rakennettu aina uudestaan. Tämä on niitä harvoja, jotka eivät ole palaneet. Rakenteet oli tehty, jyhkeistä, jopa puolen metrin paksuisista hirsistä. Kerrosten väliset portaat olivat hyvin jyrkkiä ja askelmat korkeita, mikä aiheutti suuria hankaluuksia siirtymisissä. Sisällä ei ollut huonekaluja tai muutakaan irtaimistoa, mutta kaiken kaikkiaan oli hyvin mielenkiintoista katsella linnaa.

Kiertelyn jälkeen lähdimme katselemaan kaupunkia. Lähestulkoon kaikki Japanin kaupungit tuhottiin toisessa maailman sodassa eikä Matsumoto ollut poikkeus. Täällä on muutamalla kadunpätkällä säilynyt sotaa edeltäviä rakennuksia ja niitä kävimme katsomassa, mutta suurta elämystä ne eivät tuottaneet. Kostutimme kuivat kurkkumme ennen kuin jatkoimme ruokapaikan etsintää. Eräällä kadulla meidät pysäytti vanha herramies, joka kysyi mistä olimme kotoisin. Hän toivotti meidät tervetulleiksi kaupunkiinsa. Hän myös kertoi aseman seudulla olevan hyviä ravintoloita, minne siis suuntasimme. Saimme englannin kielisiä tervetulotoivotuksia muiltakin ihmisiltä. Täällä turisteja on melko vähän, mikä näkyi myös siinä, ettei ravintoloiden kylteillä kerrottu asiasta kuin japanilaisin merkein. Onneksi aika usean ravintolan edessä oli ruokalistat kuvien kanssa. Valitsimme yhden paikan herkullisten kuvien perusteella. Sisällä nuori mies ohjasi meidät pöytään ja toi ruokalistan eteemme. Valitsimme friteerattuja kananpaloja sekä pieniä vartaita. Olimme hoksanneet, että aterioita voi tilata useita ja niistä voimme molemmat syödä. Eikä hoksaamiseen mennyt edes viikkoa! Nyt tarjolla ei ollut haarukoita, joten jouduimme pärjäämään puikoilla. Olimme tarkkailleet paikallisia ja ottaneet opiksemme ja selvisimme aika hyvin puikkojen kanssa.  Kanat olivat aika hyviä. Vartaat olivat kuvissa näyttäneet erittäin houkuttelevilta, mutta saivat vaimon pettymään. Sienet ovat täällä sen verran hämäävän näköisiä, että vaimo huomasi sellaisen vasta purressaan sitä. Se sieni tuli nopeasti pois ja sijoitettiin nenäliinaan. Minulle sienet kelpasivat, mutta kumpikaan meistä ei voinut syödä jotain hyvin jänteistä. Arvelimme niiden olevan sian korvia tai jotain vielä järkyttävämpiä. Osa vartaista oli kuitenkin oikein hyviä. Täällä on oikein miellyttävä tapa tuoda ennen ruokailua lämmin pyyhe, mihin saa pyyhittyä kätensä.

Ruokailun jälkeen kiersimme vielä kaupungin keskustaan siirtyen hiljalleen takaisin linnan luokse. Pimeyden laskettua linna valaistiin, jolloin se näytti vieläkin komeammalta. Ihailimme sitä vähän aikaa katsellen myös vallihaudassa olevia suuria karppeja, jotka polskivat aivan pinnan läheisyydessä. Varsin uupuneina palasimme hotellille. Huuhdoimme suihkussa kuuman päivän hiet ja vietimme rauhallisen illan huoneessamme. Naukkailin hieman sakea ja otin myös sopivan siivun oikein hyvää japanilaista viskiä, joten mikäs oli kirjoitella päivän tapahtumista teille kaikille. Toivottavasti teillä kaikilla on myös ollut mukava päivä.

Ikkunasta näkyi aamulla vain hieman Fuji-vuorta. Aika pian pilvisyys lisääntyi eikä vuorta enää näkynyt koko päivänä. Onneksi vuori näkyi eilen niin komeasti. Päivällä tuli sadekuuroja lämpötilan keikkuessa parinkymmenen tienoilla. Tämä aika ei ole paras Japanin vierailulle, koska kesäkuussa on sadekausi. Tosin ei täällä ole mitään monsuunia ole vaan sateet tulevat ja menevät. Tälle päivälle sattui sitten sadekuuroja.

Kävimme syömässä aamiaisen vähän matkaa hotellista olevassa Cafe Gustossa. Siellä sai sopuhintaan lämpimän aamiaisen. Hintataso täällä on noin kolmanneksen huokeampi kuin Tokiossa, minkä otamme mielihyvin vastaan.

Meillä oli alun perin toiveena päästä kapuamaan Fujin huipulle, mutta se ei ollut mahdollista. Virallinen kiipeilykausi alkaa heinäkuun alussa, mutta huipulle pääsee kiipeämään aikaisemminkin, jos kiipeäminen on riittävän turvallista. Sitä se ei kuitenkaan ollut vaan kiipeilyreitit oli suljettu. Niin jouduimme tyytymään tutustumaan lähialueeseen autolla.

Sunnuntaiaamuksi liikenne pikkukaupungissa oli varsin vilkasta. Alue on suosittu vierailukohde japanilaisillekin, joten sisämaan turismi saattaa selittää autojen runsautta. Länsimaalaisen näköisiä on täällä, kuten Tokiossakin, varsin vähän. Yleensä olemme ravintoloissa ja muissa paikoissa ainoita eurooppalaisen näköisiä.

Fujin pohjoispuolella on useita kivan näköisiä järviä, joita lähdimme katselemaan. Ajomme niistä suurimman, Kawakuchikon, rantamille. Muutamia harhaan ajoja tuli jälleen, mutta saimme auton pysäköityä järven länsirannalle. Kävelimme lyhyen matkan Kachi Kachi -köysiradalle, jolla nousimme noin 500 metrin matkan noin 1 000 metrin korkeuteen. Ylhäältä oli hienot näkymät Kawakuchiko-järvelle ja olisi ollut Fujille, jos pilviä ei olisi ollut. Ostimme vain nousun köysiradalle ja kävelimme puolen tunnin matkan alas. Japanilaisessa metsässä puut kasvavat hyvin tiiviisti eikä sieltä läpi näe. Pensaita on myös tiiviisti, mutta onneksi polku oli mukavan leveä. Minä jouduin kulkemaan ensimmäisenä, että keräsin itseeni kaikki ikävät hämähäkin seitit ja mahdolliset punkit ja muut öhkömönkiäiset. Köysiradan asemalla oli varoitustaulu villeistä apinoista. Sellaisia emme nähneet, mutta meillä oli valmiina suunnitelma niiden kohtaamisen varalta.

Mukavan kävelyretken jälkeen palasimme autolle ja kiersimme Kawakuchiko-järven pohjoisen kautta. Liikennettä oli jonkin verran, mutta vauhti leppoisan letkeätä. Yritimme mennä seuraavalle järvelle, Saikolle, mutta meidät ohjattiin kiertotielle. Siellä oli meneillään järven ympäri juostava kilpailu, joten jouduimme ajamaan takaisin isolle tielle. Juoksukilpailu aiheutti muillekin matkustuspulmia ruuhkauttaen pahoin tien 139. Ajoimme pitkän matkaa kävelyvauhtia ruuhkassa, joka johtui useista hidastavista liikennevaloista. Pakenimme ruuhkaa katsomaan jääluolaa, mutta jätimme sen kuitenkin väliin, koska luolassa oli matalimmillaan vain 91 senttiä korkeutta eikä puoliso pidä edes suurista luolista.

Ajoimme seuraavaksi Fujin alarinteille johtavaa tietä niin korkealle kuin sitä vain pääsi. Siitäkin piti maksaa. Mutkikas, mutta hyväkuntoinen tie nousi aina 2 600 metriin saakka. Päätepisteessä oli useita kauppoja ja matkamuistomyymälöitä. Täältä olisi lähdetty kapuamaan rinnettä ylös Fujille, mutta emme päässeet kokeilemaan edes alkumatkaa, koska polku oli suljettu aidoilla. Pienen hetken näkyi pieni kaistale vuoren ruskeata rinnettä, mutta sitten sekin peittyi sumuun. Äkkiä sumu sakeni niin, että näkyväisyyttä oli vain reilu kymmenen metriä ja samalla myös lämpötila laski entisestään. Meillä ei ollut mahdollisuutta nähdä vuorta enempää, joten päätimme palata takaisin Fujiyoshidaan. Hyvin sankka sumu hälveni laskeutuessamme hieman alemmaksi, mutta vuori jäi edelleen valkoiseen vaippaan. Matkalla alkoi sataa, joten palasimme suoraan hotellille.

Ilta oli melko viileä ja tihkusateiden värittämä. Kävelimme läheiseen Saizeriya-ravintolaan syömään. Se ei ollut kovin ihmeellinen, mutta saimme mahan täydeksi, joskin kana-ateria oli aika huono. Lähdimme kävelemään kaupungille, mutta se oli aivan yhtä tylsä kuin eilenkin eikä tihkusade parantanut tilannetta. Kävimme eräässä kirjakaupassa, mutta siellä oli vain yksi hyllyllinen meidän merkeillä varustettuja kirjoja eikä yksikään niistä ollut kiinnostava. Niinpä palasimme hotellille viettämään tapahtumaköyhän illan.

Television ohjelmat ovat suurimmaksi osaksi aivan kummallisia eikä niistä ymmärrä yhtään mitään. Mainoksia on hyvin usein ja ovat myös kummallisia. Kaikki ohjelmat ovat tietenkin dubattuja eikä James Bondin uskottavuutta lisännyt lainkaan japanin ääntäminen. Jopa CNN oli osan aikaa dubattuna, joten television katseluun ei mene aikaa.

Hotellihuoneessa on kauniisti laskostettu yukata eli eräänlainen oloasu. Suihkun jälkeen puin sen päälleni ja kiedoin siihen liittyvän vyön ympärille. Olin aivan japanilaisen näköinen, tai ainakin melkein. Harmi, ettei siitä saanut valokuvaa, jonka olisin voinut lisätä blogiin.

Viimeinen aamu Tokiossa meni ilman muutoksia. Juoksusää oli kohdallaan ja aamiainen pysyi aivan yhtä hyvänä. Pakkasimme laukut rauhassa, sillä vasta yhdeksältä saimme auton vuokrattua. Sopivasti ennen yhdeksää laskeuduimme alas ja maksoimme laskun. Pyysimme respaa soittamaan meille taksin oven eteen. Välittömästi tuli terävä nyökkäys, ”hai” ja mies juoksi ripeästi kahdet portaat alakertaan vinkkaamaan meille taksia. Täällä näköjään takseja ei soitella vaan ne otetaan kiinni lennosta. Laskeuduimme hissillä alakertaan ja mies oli jo saanut napattua meille taksin. Olin etukäteen printannut autovuokraamon ositteen japaniksi ja näytin sitä taksikuskille ja respa tuli sitä myös ihmettelemään. Ihmettelyksi se meinasi jäädäkin, mutta onneksi minulla oli myös tulostettuna kartta vuokraamon sijainnista. Homma meinasi jäädä jälleen ihmettelyksi, vaikka minäkin olisin kartan perusteella osannut ajaa paikalle. Äkkiä taksikuski sanoi: ”Hai, rentacar, I know It”. Kapsäkit menivät ripeästi takakonttiin, ovet avautuivat sähköisesti ja pääsimme matkaan. Parin kilometrin matka autovuokraamolle meni virheittä.

Taksi jätti meidät vuokraamon eteen, mutta kuski sanoi pihalla olevalla miehelle, että tässä on teille asiakkaita, näin ainakin päättelin. Mies singahti välittömästi pystyyn ja kumarrellen tuli luoksemme. Hän otti toisen laukuista kantoon ja johdatti meidät kädellä ohjaten lyhyen matkan pieneen toimistoon. Siellä oli toinen virkailija, joka oli selvästi tärkeämpi, ja joka hoiti paperityöt. Sitä riitti enemmän kuin kotimaiset virkamiehet ikinä saisivat aikaiseksi, ehkä joitain lupa-asioita lukuun ottamatta. Hänelle piti jopa kertoa jokaisen yöpaikkamme hotellin nimi. Lopulta saimme Nissan Wingroadimme avaimet. Laukkujamme kiikutettiin nyt kiireesti toiseen suuntaan ja nostettiin farmariauton perään. Sitten mies opasti minulle auton hallintalaitteet heiveröisellä englannilla, Ne olivat varsin samanlaiset kotimaisiin nähden, ratin paikkaa lukuun ottamatta ja pienin poikkeuksin. Sitten mies meni kadulle ja näytti minulle, milloin on turvallista lähteä liikkeelle. Silloin minä lähdin … sen jälkeen kun mies kävi näyttämässä, mistä käsijarrun sai pois päältä. Mies pyysi anteeksi, ettei ollut kertonut minulle käsijarrusta, minä vähättelin asiaa, hän nyökkäsi kiitoksen, minä nyökkäsin kiitoksen, hän nyökkäsi kiitoksen kiitoksesta, minä nyökkäsin, hän nyökkäsi, eikä hommasta meinannut tulla loppua ollenkaan. Viimein pääsin kurvaamaan pois vuokraamon pihasta moikaten kädellä avuliasta miestä ja sain vastineeksi nyökkäyksen.

Olin jo useamman päivän katsellut Tokion liikennettä eikä se ole ollut kovinkaan huolestuttavaa. Se ei ole ollut edes kovin ruuhkaista ottaen huomioon, että varsinaisessa kaupungissa on 13 miljoonaa ihmistä ja ympäristöt mukaan lukien lähes 38 miljoonaa ihmistä. Lisäksi autot ajoivat hämmentävän hitaasti verrattuna esimerkiksi Pariisiin tai muihin suuriin kaupunkiin. Lauantaiaamuna keskustan liikenne oli väljempää kuin Joensuussa iltapäivällä. Minun oli helppo ajaa ennalta katsomani reitti vuokraamolta moottoritien alkuun. Tosin hätäpäissäni käännyin yhden risteyksen liian aikaisin ja jouduimme kiertämään yhden ylimääräisen korttelin. Osan suuntamerkeistä näytin lasinpyyhkijöillä, sillä vilkku ja pyyhkijät ovat täällä väärillä puolilla.

Tullitien alussa meidät pysäytti tietullinhoitaja. Minä luulin, että hän antaisi minulle lipukkeen, jonka avulla maksaisin tullin sitten, kun poistumme tieltä. No mies ei korttia antanut, vaan iloisesti hymyillen hän toisti jotain, mitä en ymmärtänyt. Puoliso kaivoi lompakon esiin ja ojensi minulle jenejä, joilla sain miehen vaikenemaan. Moottoritie veti hyvin ensimmäiset kaksi kilometriä, mutta sitten eteneminen hidastui pyöräilyvauhdiksi. Se ei ole ihme, sillä kaupungin pääväylä lounaaseen oli vain kahden kaistan levyinen. Välillä päästiin kiihdyttämään maksiminopeuteen (100 km/h), mutta sitten taas nopeus laski hyvin turvallisiin lukemiin. Äkkiä taas kaistat avautuivat ja pääsin aukaisemaan urkuja, vähän.

Hadanon kohdalla nousimme pois tullitieltä. Meillä ei ollut kiirettä ja matka sinne asti oli maksanut vajaat 20 euroa. Pyrimme siis välttämään tulliteitä. Se ei kuitenkaan aina ole järkevää, koska tavallisilla teillä on 60 km/h maksiminopeus eli silloin eteneminen ei ole kovin vauhdikasta. Lisäksi liikennevaloja on tuon tuostakin pysäyttämässä etenemistä. Ajaminen vaati näin aluksi tavallista enemmän keskittymistä. Kaistat ovat hämmentävän kapeita, liikennevalot ilmestyvät kuin tyhjästä ja joka kerta, kun piti risteyksestä kääntyä, joutui tarkasti miettimään, kummalle puolelle tietä piti ajaa. Minun olisi pitänyt harjoitella Suomessa ajoa vasemmalla kaistalla. Ongelmaa ajamisessa ei kuitenkaan ollut, kun vain oli tarkkana.

Ajelimme tietä 246 aina Gotenbaan saakka. Vaikka eteneminen oli melko hidasta, oli mukava katsella Japanin maaseutua ja pieniä kaupunkeja. Tokion loputtua alkoi teiden varsilla olla varsin vihreätä. Myös tasaisuus loppui ja mäkinen maasto lisääntyi. Gotenbassa päästiin jälleen asiaan, sillä menimme tutustumaan viskitislaamoon. Fujin rinteiden puhtaasta vedestä tehdään Kirin Fuji-Sanroku viskiä. Ilmoittauduimme ilmaiselle kierrokselle, vaikka vain toinen meistä oli siitä innostunut. Japanissa on promilleraja nolla ja tislaamo haluaa varmistaa, ettei tätä rikota. Niin kuskeille annettiin kaulaan lappu, jossa luki ”Driver”. Kiertokävely oli kuitenkin aikamoinen pettymys, koska emme päässeet edes katsomaan tislaamon laitteita, vaan kuljimme ainoastaan pullottamon ohitse ja muut osat tislaamoa kuitattiin multimediaesityksin. Täytyy kuitenkin sanoa, että multimediat olivat erittäin hienoja. Vielä parempaa oli erittäin siro ja kaunis oppaamme, jonka säären paksuus oli alle neljännes Glenfarclasin vastaavasta. Lopussa meille tarjottiin maistiaisia. Meidät ”driverit” komennettiin vasemman puoleiseen jonoon, mistä saimme valita kolmen mehun välillä. Minua ei enää harmittanut, kun rouva haki viskilasin, johon oli laitettu mallasviskin seuraksi jäitä ja vettä! Minä kun luulin, että japanilaiset ovat viskin ystäviä.

Japanilaiset ovat pakkaajakansaa. Siitä saimme viimeisen esimerkin täällä tislaamossa, kun ostimme viskillä maustettua suklaata. Hymyilevä kaunis nuori japanitar laittoi rasian muovipussiin ja pyysi sitten toista nuorta kaunista japanilaista luokseen. Aikansa he neuvottelivat, miten osaisivat kertoa meille, että pakettiin laitettiin jäähdytettyä geeliä, joka pitää suklaan viileänä. Eivät he sitä osanneetkaan kertoa, mutta toisen naisen osoitettua paketin kyljessä 28 C, arvasimme, mitä he halusivat sanoa. Sitten taas nyökättiin ja hymyiltiin. Muita pakkaamisen kummallisuuksia ovat olleet kaupassa yksittäisen banaanin pussittamisen muovipussiin, ja kun ostimme kolme postikorttia, niin myyjä laittoi muovipussin sisään kaksi samanlaista muovipussia, jotta jokaiselle kortille olisi oma pussinsa.

Nousimme hiljalleen noin kilometrin korkeuteen lähestyessämme pyhää Fuji-vuorta. Näimme ensimmäisen kerran kuuluisan vuoren huipun pilvien yläpuolella ja samalla huipun ohitti puolen kymmentä riippuliitäjää rauhallisesti huipun ohittaen. Nyt tiedämme, minne Hanskin kannattaa seuraavan kerran tulla liitelemään.

Meillä oli varattuna hotelli Fujiyoshidasta aivan Fuji-vuoren liepeiltä. Pääsimme kaupunkiin suotuisasti, mutta käännyimme hieman liian aikaisin oikealle, mikä aiheutti pitkän kierroksen, jotta pääsimme sinne, minne halusimme. Meillä on tosi huono kartta emmekä osaa vielä käyttää GPS:ää, joten eksyminen oli ennustettavissa. Onneksi on suuntavaisto, joka lopulta toi meidät haluamaamme paikkaan. Olin etukäteen netistä katsonut hotellimme West Inn Fujin sivuja ja tunnistin punaisen rakennuksen heti, kun sen näin. Sain auton vieressä olevalle parkkipaikalle ja menimme hotelliin ilmoittautumaan. Kello oli varttia vaille kolme, joten olimme neljännestuntia liian aikaisin paikalla. Menimme sisälle varsin prameaan suureen aulaan, missä oli varmaan kymmenen suurta sohvaa ja komeat kristallikruunut. Olimme aikaisessa, mutta silti ihmettelimme, ettei respassa ollut ketään. Istuimme yhdelle sohvalle odottamaan. Kello tuli kolme eikä ketään vieläkään ilmestynyt respaan. Hieman myöhemmin univormupukuinen rouva käveli kauempana, mutta hän ei huomannut meitä. Pian hän kulki ohitsemme ja oikein säikähti, kun näki meidät sohvalla. Hän nyökkäsi, mutta jatkoi toiselle puolelle salia. Pian tuli toinen nainen, joka ”osasi” englantia. Hän oli lähestulkoon hätääntynyt ja hoki hotel-sanaa. Me hoimme samaa sanaa ja toivomme, että hän ottaisi kirjautumisemme ylös. Ei hän sitä ottanut vaan johdatti meidät ulos, vaikka me kovasti koetimme sanoa, Hotel, Hotel. Lopulta olimme niin kaukana pihalla, että näimme naisen osoittavan naapurissa olevaa hotellimme. Kävi ilmi, että olimme odottaneet varttitunnin Fujiyoshidan kaupungintalon aulassa.

West Inn Fujin respassa oli vastassamme iloinen virkailija, joten olimme aika luottavaisia, että nyt osuimme oikean paikkaan. Se pitikin paikkaansa ja saimme avaimet huoneeseen 308, mistä oli mahtava näkymä suoraan Fuji-vuorelle. Fuji ja sen ympäristö kuuluvat UNESCOn maailmanperintölistalle. Tämä on siinä mielessä merkittävä kohde, että nyt minulla on 200 maailmanperintökohdetta käytynä. Vuorta pidetään pyhänä, mihin en osaa ottaa kantaa, mutta täytyy sanoa, että sen lähes täydellisen symmetrisesti kaartuvat rinteet ovat äärimmäisen miellyttäviä katsella.

Fujiyoshida oli Tokioon verrattuna melkoinen tuppukylä eikä se paljon Iisalmea vireämpikään ollut. Kävimme syömässä steakhousessa, joka oli oikeastaan pikaruokala, joskin ruoka oli ihan hyvää. Kävelimme illan pikkukaupungin raitilla, mutta siitä emme paljon kostuneet. Yritimme päästä läheiseen suureen huvipuistoon, mutta sinne ei kaupungista päässyt kuin autolla kiertäen. Niin illan teemaksi tuli lepo, pyykin pesu, ikkunasta näkyvän Fuji-vuoren katselu, huoneessa olevassa hierontatuolissa istuskelu, joka rutisti sääriä aivan mahtavasti, sekä mietiskely Fuji-vuoren pyhien kanssa.

Aamutoimiin ei tullut muutoksia; minä heräsin jo kuuden jälkeen ja rouva juoksi viiden kilometrin lenkin. Menimme tänäänkin alakertaan aamiaiselle ja saimme päivään tuhdin lähdön. Eilinen sade oli kaikonnut Tyynelle Valtamerelle ja tilalle tuli sininen taivas ja 30 asteen lämpötila. Sortsit jalkaan ja lähdimme jälleen Tokiota katsomaan.

Ajoimme Shimbashin asemalta tutulla Ginza linjalla sen itäiselle pääteasemalle, Asakusalle, saakka. Vaihdoimme asemalla Tobu-junaan, joka vei meidät joen ylitse Tokyo Skytreelle. Se on 634 metriä korkea torni, joka on maailman toiseksi korkein rakennus. Neljä vuotta sitten valmistunut torni on hyvin suosittu vierailukohde, joten menimme sinne heti aamusta välttääksemme pahimmat ruuhkat. Lisäksi yleensä aamuisin ilmassa on vähiten usvaa, jolloin näkyväisyys on paras.

Jonoja oli vain nimeksi, joten saimme ostettua nopeasti noin 2 000 jenin (16 euroa) liput eikä hissiinkään tarvinnut jonottaa yhtään. Hissi oli tosi tylsä, sillä siellä ei edes huomannut olevan hississä, joka nousi 350 metriin muutamassa kymmenessä sekunnissa. Se ei edes huojunut tai hytkynyt, kuten yleensä ne tuppaavat tekemään hiljaisemmassakin vauhdissa.

Tokion valtavasta koosta sai hyvän käsityksen tornista katseltuna. Kaupunki jatkui joka suuntaan kymmeniä kilometrejä. Taloja, suuria ja pienempiä, oli kiinni toisissaan eikä väliin mahtunut kuin harvat puistot sekä liikenneväylät. Tokiolla ei ole yhtä selkeätä keskustaa vaan useissa kaupunginosissa oli korkeiden rakennusten keskittymiä. Kiersimme tornin ympäri kahteen kertaan etsien tuttuja paikkoja, joissa olimme jo ehtineet käydä. Emme nousseet toiselle, 450 metrin korkeudessa olevalle, tasanteelle, koska emme halunneet maksaa tuhatta jeniä siitä ilosta, että näkisimme samat rakennukset hieman pienempinä.

Tornissa todistimme jälleen miten tässä maassa pidetään ihmiset työllistettyinä. Henkilökuntaa oli aivan valtavasti. Tavallisten liukuportaiden yläpäässä oli uniformuinen virkailija, joka näytti kohteliaasti kädellään mistä pääsimme astumaan liukuportaille. Portaiden alapäässä meitä odotti toinen virkailija, joka aivan yhtä kohteliaasti ja hymyillen osoitti kädellään, mistä pääsimme pois liukuportaista. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia.

Ilmanäkymien jälkeen lähdimme tutustumaan nähtävyyksiin maantasolla. Kävelimme erittäin kuumassa säässä parin kilometrin matkan Asakusan kaupunginosaan. Senso-ji temppelillä oli hyvin runsaasti turisteja eikä se ollut ihme, sillä temppeli ja siihen liittyvät rakennukset olivat todella komeita. Temppelissä näytti olevan meneillään jonkinlainen palvontahetki, mutta turistien katselu tuntunut heitä häiritsevän. Temppelin edessä oli suuri pyöreä astia, mihin ihmiset laittoivat suitsukkeita palamaan. Sitten he kauhoivat itseensä savua, joka ilmeisesti paransi tai teki jotain muuta hyvää. Ohi kulkiessani kauhoin minäkin hieman savua ja olo tuntui heti paljon terveemmältä. Temppelin portissa, joka oli oikeastaan iso rakennus, roikkui keskellä valtavan suuri punainen paperilyhty. Portin reunoilla oli suuret äkäisen näköiset patsaat, jotka varmaan karkottivat pahoja henkiä pois.

Temppelin lähistöllä oli valtava määrä pikku myymälöitä, missä myytiin täysin turhaa tavaraa, ja kauppa näytti käyvän hyvin. Etsimme Asakusan aseman lähistöltä ravintolaa, mutta vain harva niistä oli auki. Lopulta löysimme sopivan ja nautimme vihreän teen ja oluen. Aivan aseman vieressä oli vesibussin asema. Ostimme liput Hama-Rikyuun menevään vesibussiin alle tonnilla. Oli mukava katsella Tokiota Sumida-joelta. Suuret rakennukset näyttivät aivan erilaiselta tästä kulmasta. Rantauduimme suuren puiston reunaan ja kävelimme reilun kilometrin mittaisen matkan hotellille. Oli jälleen iltapäivälevon aika.

Tokionlahden saarille on rakennettu suuri viihdealue, Odaiba, ja sitä päätimme lähteä katsomaan. Katsoin metrokartasta meille hyvän reitin kahta metrolinjaa käyttäen. Kävelimme ensin reilun kilometrin matkan Hamamatsuchon asemalle, mistä ostimme liput Monorailiin Tennozu Islen asemalle. Metrolippujen ostaminen on hyvin helppoa. Ensin menet automaatin luokse ja katsot isolta kartalta paljonko maksaa lippu haluamaasi kohteeseen. Sitten valitset automaatin kuvaruudulta kyseisen summan, lippujen lukumäärän ja laittat kolikoita tai seteleitä riittävästi. Pieni lippu syötetään portin koloon ja se sylkäistään esiin portin toiselta puolen. Kun poistut pääteasemalta, pitää lippu syöttää jälleen porttiin, mutta nyt portti nielee lipun ja kiittää käynnistä.

Monorail matkasi aina Hanedan lentokentälle saakka, mutta me halusimme mennä vain yhden aseman välin. Juna tuli samaan aikaan, kun saavuimme laiturille. Minä seurasin japanilaisia sisään rouvan alkaessa takana arvella, että tämä taitaa olla airport express -juna, joka menee suoraan lentokentälle. Ei vaimo ole ennenkään tulkinnut näitä aikatauluja oikein, joten patistin hänet seurakseni junaan. Siinä sitten seistiin ja katseltiin, miten Tennozu Isle -asema ohitettiin vauhdilla eikä juna hiljentänyt ennen lentokenttää parikymmentä minuuttia myöhemmin. Meillä oli aivan liian halvat liput, joten mietimme miten selvitämme asian. Saammeko sakkoja vai vielä vakavampaa? Poistuimme laiturille ja suunnistimme kohti uloskäyntiä. Ennen sitä kuitenkin huomasin kiertotien aseman toiselle laiturille, joten kiersimme sinne ilman, että meidän tarvitsi poistua asemalta. Odottelimme saapuvaa junaa ja osoitin vaimolle valotaulua, missä kerrottiin tämän junan pysähtyvän Tennozu Islellä. Näin helppoa se oli. Meillä oli vielä jännitettävänä se, hälyttääkö portti, kun syötämme sinne 200 jenin lipun, vaikka olimme ajelleet varmaan tuhannen jenin edestä. Ei hälyttänyt. Jatkoimme matkaa Rinkai-linjalla Tokyo Teleport -asemalle ja nyt pääsimme oikealle asemalle kerralla.

Odaiba ei tarjonnut meille kovin paljon. Kiertelimme useammassa ostoskeskuksessa katsellen, mutta hyvin vähän ostellen. Kävimme syömässä omeletit ja myöhemmin juomassa kahvin ja oluen. Sisällä ostoskeskuksissa oli lähes kylmä, mutta ulkona taas hiostavan kuuma. Alueella oli hyvin futuristisia rakennuksia, joita oli kiva katsella. Ulkona oli jo pimeää, kun ajoimme metrolla takaisin Shimbashin asemalle. Ylitimme komean Rainbow-sillan, joka oli hienosti valaistu.

Hyvin väsyneinä tulimme hotellille ja nautimme huoneen viileydestä. Minä lähdin vielä puoli kymmeneltä katselemaan Ginzan perjantai-illan menoa. Puoliso pakotti minut viemään postikortteja postilaatikkoon ja jouduin kävelemään pitkän matkaa kortit kädessä, jolloin kaikki arvasivat minut turistiksi! Ulkona oli edelleen noin 25 astetta lämmintä ja varsin hiostavaa. Kaduilla kulki lähes yhtä paljon ihmisiä kuin päiväsaikaan. Toimistoissa näkyi vieläkin työntekijöitä, joilla taisi olla deadline päättymässä tänään. Ravintolat olivat täynnä asiakkaita ja niihin kulki monia kimonoon pukeutuneita naisia, jotka sipsuttelivat menemään hyvin lyhyillä askelilla. Punainen liikennevalo pysäyttää kulkijat niin päivällä kuin illallakin. Edes kapean kujan ylitse ei kävellä punaisia vastaan, vaikka ainoatakaan autoa ei ole lähimaillakaan.

Heräsin jo kuuden jälkeen tätä aikaa enkä saanut enää unta. Rouva lähti seitsemältä juoksemaan. Hän kiersi noin viiden kilometrin lenkin Hibiya puiston ympäri. Vastaan tuli muitakin lenkkeilijöitä, niin paikallisia kuin turistejakin, mutta juokseminen on sen verran totista puuhaa, ettei tervehdyksiä välitetty. Sää oli pilvinen, mutta oikein lämmin. Vielä ei satanut. Sääennustuksen mukaan sateen piti alkaa kymmeneltä ja jatkua koko päivän. Ennustus meni pusikkoon, sillä koko aamupäivä oli poutaa ja iltapäivälläkin vain tihutti. Kosteus oli tosin hyvin korkealla, joten hiki nousi pintaan hiljaisellakin vauhdilla.

Huoneemme on varsin pieni eikä ylimääräistä tilaa juurikaan ole. Onneksi emme sitä tarvitsekaan. Hinta yöltä on hieman yli sata euroa, joka ei minusta ole kovin kallis, kun huomioi, että hotelli sijaitsee aivan Tokion keskustassa. Täkäläiseen tapaan meidänkin huoneen vessanpöntössä on monenlaisia vempaimia. Mikään ei aamutoimien jälkeen herätä yhtä tehokkaasti kuin sormen erehtyminen istuimen lämmitysnappulalta intiimialueiden vesisuihkunappulalle. Onneksi vesi on sentään lämmintä.

Otimme kokeeksi hotellin kalliin aamiaisen. Alakerran ravintolassa tarjottu aamiainen oli hyvin monipuolinen ja maittava. Pekonin ja omeletin lisäksi kokeilin paikallisia herkkuja rohkeasti. Jotkut olivat oikein hyviä, mutta myös aika vastenmielisiä makuja lautaselle tuli. Täällä oli tarjolla myös haarukoita ja veitsiä, joten ateriointi sujui hyvin. Olin eilen pettynyt suuresti syömäpuikkotyöskentelyyni ravintolassa. Kotona olin harjoitellut muun muassa syömällä aamuvitamiinit puikoilla ja se oli mielestäni sujunut hyvin, mutta nyt en meinannut saada ankeriasta edes ylös lautaselta. Ehkä täällä puikot ovat viallisia.

Yhdeksältä lähdimme tutustumaan Tokion läntisiin osiin. Ostimme metroon päiväliput, jotka maksoivat tuhat jeniä kappaleelta, eli hieman yli kahdeksan euroa. Matkustimme ensin Ginza linjaa pitkin Shibuyaan. Ruuhka-aika oli ohitse, mutta varsin ahdasta olivat matkan ensimmäiset asemanvälit ennen kuin väljeni. Ei kuitenkaan ollut niin ahdasta, että kumppanilleni olisi tullut paniikkikohtausta. Metrokäyttäytymisessä on aika huvittaviakin piirteitä. Puolet matkustajista räplää puhelintaan ja neljännes nukkuu riippumatta istuvatko he vai seisovatko. Asemalla metroa odotetaan hyvin säntillisesti kohdassa, johon on merkitty junan pysähtymiskohta. Keltaisen maalin kohdalle tehdään ensimmäinen jono ja kun se täyttyy, tehdään sinisellä maalilla merkittyyn kohtaan toinen jono. Eikä kukaan ohittele.

Shibuya on yksi Tokion tärkeimmistä ostosalueista. Kaupat olivat kuitenkin kiinni meidän sinne tullessa. Kiertelimme alueella katsellen ja ihmetellen. Kymmeneltä kaupat aukesivat ja pistäydyimme monissa kaupoissa, kuten suuressa jalkapallokaupassa, mistä ostimme yhden tuliaisen. Kenelleköhän? Ostimme myös joitain postikortteja. Niitä maksaessamme nuori myyjä aloitti ystävällisen nyökyttelyn välittömästi meidän tullessa hänen eteensä saaden meiltä tietenkin vastanyökkäilyjä. Pois lähtiessä kaksi muutakin myyjää alkoi nyökkäillä ja voimakkaalla äänellä kaikki kiittivät käynnistämme, mihin me tietenkin nyökkäilimme takaisin. Shibuyan kuuluisin nähtävyys on aseman vieressä oleva risteys, jonka ylittää valtava määrä ihmisiä aina, kun liikennevalot sulkevat autoliikenteen. Nyt ei ollut ruuhka-aika, mutta siitä huolimatta oli jännittävän näköistä, kun valojen vaihduttua alkoi kadun toiselta puolelta vyöryä valtava ihmismassa sinua kohden. Risteyksen vieressä oli Hachiko-koiran patsas. Koira tuli kuuluisaksi, kun se aikoinaan tuli asemalle joka päivä isäntäänsä vastaan aina tiettyyn aikaan. Yllättäen isäntä kuoli, mutta siitä huolimatta koira tuli joka päivä samaan aikaan samalle paikalle odottamaan isäntäänsä aina omaan kuolemaansa saakka.

Shibuyasta ajoimme metrolla muutaman aseman välin Roppongin kaupunginosaan. Kiertelimme jonkin aikaa, mutta korkeiden rakennusten lisäksi siellä oli vain hävyttömän kallis jääkahvi ja olut. Seuraavana nousimme Toei Oedo linjan metroon ja huruuttelimme pari aseman väliä Akabanebashiin. Hyvin kevyessä sateessa kävelimme aina hotellille asti nähden muun muassa kuuluisan punavalkoisen Tokyo Towerin. Hieman eksyimme, mikä tuotti lisämatkaa. Se ei oikeastaan harmittanut, sillä oli mukava katsella kaupunkia. Täällä vain suurimmilla kaduilla on nimi, joten on vaikeata löytää paikkansa kartalta, jos on eksynyt. Osoitteet kirjataan kaupunginosan ja sen kortteleiden ja niiden talojen numeroilla. Esimerkiksi hotellimme osoite on Ginza 8-6-14. Todella kätevää!

Japanissa tuntuu turvallisuuden olevan hyvin tärkeätä. Jokaisen tietyön tai rakennustyömaan edessä on kypäräpäinen vartija, joka Tähtien Sodasta matkitun valomiekan kanssa ohjailee jalankulkijoita turvallisesti työmaan ohitse. Kaikkein hupaisin esimerkki oli, kun eräs valomiekkamies ohjasi kaikkia kulkijoita monisanaisten varoitusten kera ylittämään noin viisi senttiä korkean kynnyksen, jonka alta kulki sähköjohtoja. Mies osasi asiansa, sillä kukaan ei kynnykseen kompastunut.

Meillä ei ole askelmittaria mukana, mutta arvioilta parinkymmenentuhannen askeleen jälkeen saavuimme hotellille iltapäivälevolle. Puoliso otti unet, mutta minä näpyttelin tietokonetta. Sopivan tauon jälkeen lähdimme jälleen tutustumaan Tokioon. Kävelimme Shinbashin metroasemalle ja lähdimme tällä kertaa Ginza linjalla kohti pohjoista. Ajoimme Uenon asemalle saakka. Uenon puisto on suosittu virkistäytymispaikka paikallisille. Siellä on myös eläintarha, mutta se oli jo kiinni meidän päästessä paikalle. Kiersimme puistoa tunnin verran ajautuen välillä sieltä pois. Suuri lampi oli kasvanut täysin umpeen suuria raparperin näköisiä kasveja. Puiston jälkeen kiertelimme Uenon aseman vieressä olevalla suurella kauppa-alueella, missä oli myytävänä kaikenlaista rihkamaa, roinaa sekä ruokaa. Alkoi sataa, joten päätimme siirtyä takaisin hotellin lähelle.

Metro toi meidät takaisin Shinbashiin ja lähdimme etsimään sopivaa ravintolaa. Aamiainen oli niin runsas, että jätimme lounaan väliin ja panostimme päivälliseen. Vaihtoehtoja oli aivan valtavasti, mutta sopivan ravintolan löytäminen oli haastavaa.  Varsin monet paikat olivat hyvin pieniä ja kaikki paikat olivat pitkällä tiskillä. Halusimme mieluummin oman pöydän, joten valinta tuotti vaikeuksia. Lisäksi piti olla esillä englanninkielinen ruokalista, että tilaaminen ei olisi ollut liian hankalaa. Lopulta löytyi sopivan näköinen ja siirryimme tihkusateesta sisälle.

Ravintola oli ilmeisen suosittu, sillä suurin osa pöydistä oli varattu. Niinpä meidät ohjattiin tiskille. Ruokalista oli englanniksi, mutta tilaaminen ei silti ollut helppoa, koska tarjoilijan englanti oli niin huonoa, ettei hän pystynyt kuvaamaan aterioita yhtään listan otsikoita enempää. Pelasimme varman päälle vaimon ottaessa liha, makkara ja patee sekoituksen minun valitessa paikallisen kinkkuannoksen. Muuten kaikki maistuivat, mutta makkara olikin aladobia, mikä ei puolisolle mennyt alas. Annokset olivat aika pienet, mutta muita ruokailijoita seuratessa huomasimme, että annoksia tilataan useita. Hintataso Tokiossa on varsin korkea, joten pienikin annos maksaa ravintolassa aika paljon. Minä otin medium kokoisen oluen, joka osoittautui 0,8 litran kokoiseksi, joten oli ehkä hyvä, että largea ei ollut ollenkaan. Puikoilla syönti oli edelleen vaikeata ja nolostuttavaa. Vaimo söi häpeämättä haarukalla ja varsin tottuneesti. Myöhemmin huomasin, että paikalliset söivät samanlaista annosta haarukalla ja veitsellä.

Yksi uusi erikoinen japanilainen tapa kiinnitti huomiotamme ravintolassa. Sisään tulevien asiakkaiden sateenvarjoille annettiin kapeat muovipussit, joihin he tunkivat sontikkansa. Todella ekologista! Joidenkin pikaravintoloiden ja kauppojen oven edessä näimme automaatteja, joihin työnnettiin märkä sateenvarjo, ja sen ympärille kääriytyi muovikelmu.

Ulkona satoi melko voimakkaasti, joten emme halunneet lähteä kiertämään kauemmaksi vaan päätimme käydä jossain mukavassa pubissa nauttimassa vielä oluet. Kohtasimme jälleen valinnan vaikeuden, kunnes näimme vaatimattoman mainoksen pubista toisessa kerroksessa. Päätimme kokeilla onneamme, mitä ei olisi pitänyt tehdä! Tulimme täysin tyhjään ravintolaan, mistä syöksyi heti tarjoilija johdattamaan meitä baaritiskille. Emme enää kehdanneet kääntyä pois vaan istuimme meille tarjotuille tuoleille. Välittömästi ympärillemme kerääntyi neljä mummoikäiseksi luokiteltavaa naista meitä palvelemaan. Yksi kaatoi, kahdella kädellä tietenkin, pieniin laseihin olutta isosta pullosta aina, kun lasi oli vajunut alle puolivälin. Yksi rouva alkoi jutella kanssamme heikolla englannilla toisen säestäessä vielä kehnommalla englannilla tiskin toiselta puolelta. Neljäs, hieman nuorempi nainen, vain seisoskeli ja päivitteli kaikkea, mitä englantia puhuva nainen hänelle kertoi. Paikalla oli myös viideskin rouva, joka oli paikan omistaja ja 91 vuoden ikäinen. Hän oli keittiössä ja oli ainoa, joka oikeasti teki töitä. Tilanne oli aika kiusallinen, koska naisten kielitaito oli varsin rajallinen ja tuon tuostakin tuli pitkiä hiljaisuuden hetkiä, jolloin kaikki vain hymyilivät leveästi. Kerroimme olevamme Suomesta, joka aiheutti syvät ihastuksen nyökkäykset. Englantia ”osaava” rouva kyseli matkareittiämme ja jokainen mainitsemamme kaupunki sai osakseen innostuneet nyökkäykset ja ihastuksen huudahdukset kaikilta naisilta. Minä naukkailin olutta vauhdikkaaseen tahtiin ja aina lasi täyttyi leveän hymyn säestyksellä. Vastahymyilyt alkoivat jo kivistää leukaperissä eikä matkareitistämme enää riittänyt päiviteltävää. Sitten meidän toivomamme uusi asiakas ilmestyi portaiden keskivaiheille eikä hän ehtinyt paeta naisten rynnätessä toivottamaan hänet tervetulleeksi. Iso olutpullo oli lopultakin tyhjentynyt ja käytimme tilaisuutta hyväksemme. Maksoimme oluesta tuhat jeniä ja pääsimme ulos sateeseen kiitosten ja nyökkäilyjen saattelemana.

Sade yltyi entisestään nostattaen myös voimakkaan tuulen eikä kävelemisessä ollut mitään mieltä, joten suuntasimme hotellille.