Viimeinen aamu Tokiossa meni ilman muutoksia. Juoksusää oli kohdallaan ja aamiainen pysyi aivan yhtä hyvänä. Pakkasimme laukut rauhassa, sillä vasta yhdeksältä saimme auton vuokrattua. Sopivasti ennen yhdeksää laskeuduimme alas ja maksoimme laskun. Pyysimme respaa soittamaan meille taksin oven eteen. Välittömästi tuli terävä nyökkäys, ”hai” ja mies juoksi ripeästi kahdet portaat alakertaan vinkkaamaan meille taksia. Täällä näköjään takseja ei soitella vaan ne otetaan kiinni lennosta. Laskeuduimme hissillä alakertaan ja mies oli jo saanut napattua meille taksin. Olin etukäteen printannut autovuokraamon ositteen japaniksi ja näytin sitä taksikuskille ja respa tuli sitä myös ihmettelemään. Ihmettelyksi se meinasi jäädäkin, mutta onneksi minulla oli myös tulostettuna kartta vuokraamon sijainnista. Homma meinasi jäädä jälleen ihmettelyksi, vaikka minäkin olisin kartan perusteella osannut ajaa paikalle. Äkkiä taksikuski sanoi: ”Hai, rentacar, I know It”. Kapsäkit menivät ripeästi takakonttiin, ovet avautuivat sähköisesti ja pääsimme matkaan. Parin kilometrin matka autovuokraamolle meni virheittä.
Taksi jätti meidät vuokraamon eteen, mutta kuski sanoi pihalla olevalla miehelle, että tässä on teille asiakkaita, näin ainakin päättelin. Mies singahti välittömästi pystyyn ja kumarrellen tuli luoksemme. Hän otti toisen laukuista kantoon ja johdatti meidät kädellä ohjaten lyhyen matkan pieneen toimistoon. Siellä oli toinen virkailija, joka oli selvästi tärkeämpi, ja joka hoiti paperityöt. Sitä riitti enemmän kuin kotimaiset virkamiehet ikinä saisivat aikaiseksi, ehkä joitain lupa-asioita lukuun ottamatta. Hänelle piti jopa kertoa jokaisen yöpaikkamme hotellin nimi. Lopulta saimme Nissan Wingroadimme avaimet. Laukkujamme kiikutettiin nyt kiireesti toiseen suuntaan ja nostettiin farmariauton perään. Sitten mies opasti minulle auton hallintalaitteet heiveröisellä englannilla, Ne olivat varsin samanlaiset kotimaisiin nähden, ratin paikkaa lukuun ottamatta ja pienin poikkeuksin. Sitten mies meni kadulle ja näytti minulle, milloin on turvallista lähteä liikkeelle. Silloin minä lähdin … sen jälkeen kun mies kävi näyttämässä, mistä käsijarrun sai pois päältä. Mies pyysi anteeksi, ettei ollut kertonut minulle käsijarrusta, minä vähättelin asiaa, hän nyökkäsi kiitoksen, minä nyökkäsin kiitoksen, hän nyökkäsi kiitoksen kiitoksesta, minä nyökkäsin, hän nyökkäsi, eikä hommasta meinannut tulla loppua ollenkaan. Viimein pääsin kurvaamaan pois vuokraamon pihasta moikaten kädellä avuliasta miestä ja sain vastineeksi nyökkäyksen.
Olin jo useamman päivän katsellut Tokion liikennettä eikä se ole ollut kovinkaan huolestuttavaa. Se ei ole ollut edes kovin ruuhkaista ottaen huomioon, että varsinaisessa kaupungissa on 13 miljoonaa ihmistä ja ympäristöt mukaan lukien lähes 38 miljoonaa ihmistä. Lisäksi autot ajoivat hämmentävän hitaasti verrattuna esimerkiksi Pariisiin tai muihin suuriin kaupunkiin. Lauantaiaamuna keskustan liikenne oli väljempää kuin Joensuussa iltapäivällä. Minun oli helppo ajaa ennalta katsomani reitti vuokraamolta moottoritien alkuun. Tosin hätäpäissäni käännyin yhden risteyksen liian aikaisin ja jouduimme kiertämään yhden ylimääräisen korttelin. Osan suuntamerkeistä näytin lasinpyyhkijöillä, sillä vilkku ja pyyhkijät ovat täällä väärillä puolilla.
Tullitien alussa meidät pysäytti tietullinhoitaja. Minä luulin, että hän antaisi minulle lipukkeen, jonka avulla maksaisin tullin sitten, kun poistumme tieltä. No mies ei korttia antanut, vaan iloisesti hymyillen hän toisti jotain, mitä en ymmärtänyt. Puoliso kaivoi lompakon esiin ja ojensi minulle jenejä, joilla sain miehen vaikenemaan. Moottoritie veti hyvin ensimmäiset kaksi kilometriä, mutta sitten eteneminen hidastui pyöräilyvauhdiksi. Se ei ole ihme, sillä kaupungin pääväylä lounaaseen oli vain kahden kaistan levyinen. Välillä päästiin kiihdyttämään maksiminopeuteen (100 km/h), mutta sitten taas nopeus laski hyvin turvallisiin lukemiin. Äkkiä taas kaistat avautuivat ja pääsin aukaisemaan urkuja, vähän.
Hadanon kohdalla nousimme pois tullitieltä. Meillä ei ollut kiirettä ja matka sinne asti oli maksanut vajaat 20 euroa. Pyrimme siis välttämään tulliteitä. Se ei kuitenkaan aina ole järkevää, koska tavallisilla teillä on 60 km/h maksiminopeus eli silloin eteneminen ei ole kovin vauhdikasta. Lisäksi liikennevaloja on tuon tuostakin pysäyttämässä etenemistä. Ajaminen vaati näin aluksi tavallista enemmän keskittymistä. Kaistat ovat hämmentävän kapeita, liikennevalot ilmestyvät kuin tyhjästä ja joka kerta, kun piti risteyksestä kääntyä, joutui tarkasti miettimään, kummalle puolelle tietä piti ajaa. Minun olisi pitänyt harjoitella Suomessa ajoa vasemmalla kaistalla. Ongelmaa ajamisessa ei kuitenkaan ollut, kun vain oli tarkkana.
Ajelimme tietä 246 aina Gotenbaan saakka. Vaikka eteneminen oli melko hidasta, oli mukava katsella Japanin maaseutua ja pieniä kaupunkeja. Tokion loputtua alkoi teiden varsilla olla varsin vihreätä. Myös tasaisuus loppui ja mäkinen maasto lisääntyi. Gotenbassa päästiin jälleen asiaan, sillä menimme tutustumaan viskitislaamoon. Fujin rinteiden puhtaasta vedestä tehdään Kirin Fuji-Sanroku viskiä. Ilmoittauduimme ilmaiselle kierrokselle, vaikka vain toinen meistä oli siitä innostunut. Japanissa on promilleraja nolla ja tislaamo haluaa varmistaa, ettei tätä rikota. Niin kuskeille annettiin kaulaan lappu, jossa luki ”Driver”. Kiertokävely oli kuitenkin aikamoinen pettymys, koska emme päässeet edes katsomaan tislaamon laitteita, vaan kuljimme ainoastaan pullottamon ohitse ja muut osat tislaamoa kuitattiin multimediaesityksin. Täytyy kuitenkin sanoa, että multimediat olivat erittäin hienoja. Vielä parempaa oli erittäin siro ja kaunis oppaamme, jonka säären paksuus oli alle neljännes Glenfarclasin vastaavasta. Lopussa meille tarjottiin maistiaisia. Meidät ”driverit” komennettiin vasemman puoleiseen jonoon, mistä saimme valita kolmen mehun välillä. Minua ei enää harmittanut, kun rouva haki viskilasin, johon oli laitettu mallasviskin seuraksi jäitä ja vettä! Minä kun luulin, että japanilaiset ovat viskin ystäviä.
Japanilaiset ovat pakkaajakansaa. Siitä saimme viimeisen esimerkin täällä tislaamossa, kun ostimme viskillä maustettua suklaata. Hymyilevä kaunis nuori japanitar laittoi rasian muovipussiin ja pyysi sitten toista nuorta kaunista japanilaista luokseen. Aikansa he neuvottelivat, miten osaisivat kertoa meille, että pakettiin laitettiin jäähdytettyä geeliä, joka pitää suklaan viileänä. Eivät he sitä osanneetkaan kertoa, mutta toisen naisen osoitettua paketin kyljessä 28 C, arvasimme, mitä he halusivat sanoa. Sitten taas nyökättiin ja hymyiltiin. Muita pakkaamisen kummallisuuksia ovat olleet kaupassa yksittäisen banaanin pussittamisen muovipussiin, ja kun ostimme kolme postikorttia, niin myyjä laittoi muovipussin sisään kaksi samanlaista muovipussia, jotta jokaiselle kortille olisi oma pussinsa.
Nousimme hiljalleen noin kilometrin korkeuteen lähestyessämme pyhää Fuji-vuorta. Näimme ensimmäisen kerran kuuluisan vuoren huipun pilvien yläpuolella ja samalla huipun ohitti puolen kymmentä riippuliitäjää rauhallisesti huipun ohittaen. Nyt tiedämme, minne Hanskin kannattaa seuraavan kerran tulla liitelemään.
Meillä oli varattuna hotelli Fujiyoshidasta aivan Fuji-vuoren liepeiltä. Pääsimme kaupunkiin suotuisasti, mutta käännyimme hieman liian aikaisin oikealle, mikä aiheutti pitkän kierroksen, jotta pääsimme sinne, minne halusimme. Meillä on tosi huono kartta emmekä osaa vielä käyttää GPS:ää, joten eksyminen oli ennustettavissa. Onneksi on suuntavaisto, joka lopulta toi meidät haluamaamme paikkaan. Olin etukäteen netistä katsonut hotellimme West Inn Fujin sivuja ja tunnistin punaisen rakennuksen heti, kun sen näin. Sain auton vieressä olevalle parkkipaikalle ja menimme hotelliin ilmoittautumaan. Kello oli varttia vaille kolme, joten olimme neljännestuntia liian aikaisin paikalla. Menimme sisälle varsin prameaan suureen aulaan, missä oli varmaan kymmenen suurta sohvaa ja komeat kristallikruunut. Olimme aikaisessa, mutta silti ihmettelimme, ettei respassa ollut ketään. Istuimme yhdelle sohvalle odottamaan. Kello tuli kolme eikä ketään vieläkään ilmestynyt respaan. Hieman myöhemmin univormupukuinen rouva käveli kauempana, mutta hän ei huomannut meitä. Pian hän kulki ohitsemme ja oikein säikähti, kun näki meidät sohvalla. Hän nyökkäsi, mutta jatkoi toiselle puolelle salia. Pian tuli toinen nainen, joka ”osasi” englantia. Hän oli lähestulkoon hätääntynyt ja hoki hotel-sanaa. Me hoimme samaa sanaa ja toivomme, että hän ottaisi kirjautumisemme ylös. Ei hän sitä ottanut vaan johdatti meidät ulos, vaikka me kovasti koetimme sanoa, Hotel, Hotel. Lopulta olimme niin kaukana pihalla, että näimme naisen osoittavan naapurissa olevaa hotellimme. Kävi ilmi, että olimme odottaneet varttitunnin Fujiyoshidan kaupungintalon aulassa.
West Inn Fujin respassa oli vastassamme iloinen virkailija, joten olimme aika luottavaisia, että nyt osuimme oikean paikkaan. Se pitikin paikkaansa ja saimme avaimet huoneeseen 308, mistä oli mahtava näkymä suoraan Fuji-vuorelle. Fuji ja sen ympäristö kuuluvat UNESCOn maailmanperintölistalle. Tämä on siinä mielessä merkittävä kohde, että nyt minulla on 200 maailmanperintökohdetta käytynä. Vuorta pidetään pyhänä, mihin en osaa ottaa kantaa, mutta täytyy sanoa, että sen lähes täydellisen symmetrisesti kaartuvat rinteet ovat äärimmäisen miellyttäviä katsella.
Fujiyoshida oli Tokioon verrattuna melkoinen tuppukylä eikä se paljon Iisalmea vireämpikään ollut. Kävimme syömässä steakhousessa, joka oli oikeastaan pikaruokala, joskin ruoka oli ihan hyvää. Kävelimme illan pikkukaupungin raitilla, mutta siitä emme paljon kostuneet. Yritimme päästä läheiseen suureen huvipuistoon, mutta sinne ei kaupungista päässyt kuin autolla kiertäen. Niin illan teemaksi tuli lepo, pyykin pesu, ikkunasta näkyvän Fuji-vuoren katselu, huoneessa olevassa hierontatuolissa istuskelu, joka rutisti sääriä aivan mahtavasti, sekä mietiskely Fuji-vuoren pyhien kanssa.