Heräsin jo kuuden jälkeen tätä aikaa enkä saanut enää unta. Rouva lähti seitsemältä juoksemaan. Hän kiersi noin viiden kilometrin lenkin Hibiya puiston ympäri. Vastaan tuli muitakin lenkkeilijöitä, niin paikallisia kuin turistejakin, mutta juokseminen on sen verran totista puuhaa, ettei tervehdyksiä välitetty. Sää oli pilvinen, mutta oikein lämmin. Vielä ei satanut. Sääennustuksen mukaan sateen piti alkaa kymmeneltä ja jatkua koko päivän. Ennustus meni pusikkoon, sillä koko aamupäivä oli poutaa ja iltapäivälläkin vain tihutti. Kosteus oli tosin hyvin korkealla, joten hiki nousi pintaan hiljaisellakin vauhdilla.
Huoneemme on varsin pieni eikä ylimääräistä tilaa juurikaan ole. Onneksi emme sitä tarvitsekaan. Hinta yöltä on hieman yli sata euroa, joka ei minusta ole kovin kallis, kun huomioi, että hotelli sijaitsee aivan Tokion keskustassa. Täkäläiseen tapaan meidänkin huoneen vessanpöntössä on monenlaisia vempaimia. Mikään ei aamutoimien jälkeen herätä yhtä tehokkaasti kuin sormen erehtyminen istuimen lämmitysnappulalta intiimialueiden vesisuihkunappulalle. Onneksi vesi on sentään lämmintä.
Otimme kokeeksi hotellin kalliin aamiaisen. Alakerran ravintolassa tarjottu aamiainen oli hyvin monipuolinen ja maittava. Pekonin ja omeletin lisäksi kokeilin paikallisia herkkuja rohkeasti. Jotkut olivat oikein hyviä, mutta myös aika vastenmielisiä makuja lautaselle tuli. Täällä oli tarjolla myös haarukoita ja veitsiä, joten ateriointi sujui hyvin. Olin eilen pettynyt suuresti syömäpuikkotyöskentelyyni ravintolassa. Kotona olin harjoitellut muun muassa syömällä aamuvitamiinit puikoilla ja se oli mielestäni sujunut hyvin, mutta nyt en meinannut saada ankeriasta edes ylös lautaselta. Ehkä täällä puikot ovat viallisia.
Yhdeksältä lähdimme tutustumaan Tokion läntisiin osiin. Ostimme metroon päiväliput, jotka maksoivat tuhat jeniä kappaleelta, eli hieman yli kahdeksan euroa. Matkustimme ensin Ginza linjaa pitkin Shibuyaan. Ruuhka-aika oli ohitse, mutta varsin ahdasta olivat matkan ensimmäiset asemanvälit ennen kuin väljeni. Ei kuitenkaan ollut niin ahdasta, että kumppanilleni olisi tullut paniikkikohtausta. Metrokäyttäytymisessä on aika huvittaviakin piirteitä. Puolet matkustajista räplää puhelintaan ja neljännes nukkuu riippumatta istuvatko he vai seisovatko. Asemalla metroa odotetaan hyvin säntillisesti kohdassa, johon on merkitty junan pysähtymiskohta. Keltaisen maalin kohdalle tehdään ensimmäinen jono ja kun se täyttyy, tehdään sinisellä maalilla merkittyyn kohtaan toinen jono. Eikä kukaan ohittele.
Shibuya on yksi Tokion tärkeimmistä ostosalueista. Kaupat olivat kuitenkin kiinni meidän sinne tullessa. Kiertelimme alueella katsellen ja ihmetellen. Kymmeneltä kaupat aukesivat ja pistäydyimme monissa kaupoissa, kuten suuressa jalkapallokaupassa, mistä ostimme yhden tuliaisen. Kenelleköhän? Ostimme myös joitain postikortteja. Niitä maksaessamme nuori myyjä aloitti ystävällisen nyökyttelyn välittömästi meidän tullessa hänen eteensä saaden meiltä tietenkin vastanyökkäilyjä. Pois lähtiessä kaksi muutakin myyjää alkoi nyökkäillä ja voimakkaalla äänellä kaikki kiittivät käynnistämme, mihin me tietenkin nyökkäilimme takaisin. Shibuyan kuuluisin nähtävyys on aseman vieressä oleva risteys, jonka ylittää valtava määrä ihmisiä aina, kun liikennevalot sulkevat autoliikenteen. Nyt ei ollut ruuhka-aika, mutta siitä huolimatta oli jännittävän näköistä, kun valojen vaihduttua alkoi kadun toiselta puolelta vyöryä valtava ihmismassa sinua kohden. Risteyksen vieressä oli Hachiko-koiran patsas. Koira tuli kuuluisaksi, kun se aikoinaan tuli asemalle joka päivä isäntäänsä vastaan aina tiettyyn aikaan. Yllättäen isäntä kuoli, mutta siitä huolimatta koira tuli joka päivä samaan aikaan samalle paikalle odottamaan isäntäänsä aina omaan kuolemaansa saakka.
Shibuyasta ajoimme metrolla muutaman aseman välin Roppongin kaupunginosaan. Kiertelimme jonkin aikaa, mutta korkeiden rakennusten lisäksi siellä oli vain hävyttömän kallis jääkahvi ja olut. Seuraavana nousimme Toei Oedo linjan metroon ja huruuttelimme pari aseman väliä Akabanebashiin. Hyvin kevyessä sateessa kävelimme aina hotellille asti nähden muun muassa kuuluisan punavalkoisen Tokyo Towerin. Hieman eksyimme, mikä tuotti lisämatkaa. Se ei oikeastaan harmittanut, sillä oli mukava katsella kaupunkia. Täällä vain suurimmilla kaduilla on nimi, joten on vaikeata löytää paikkansa kartalta, jos on eksynyt. Osoitteet kirjataan kaupunginosan ja sen kortteleiden ja niiden talojen numeroilla. Esimerkiksi hotellimme osoite on Ginza 8-6-14. Todella kätevää!
Japanissa tuntuu turvallisuuden olevan hyvin tärkeätä. Jokaisen tietyön tai rakennustyömaan edessä on kypäräpäinen vartija, joka Tähtien Sodasta matkitun valomiekan kanssa ohjailee jalankulkijoita turvallisesti työmaan ohitse. Kaikkein hupaisin esimerkki oli, kun eräs valomiekkamies ohjasi kaikkia kulkijoita monisanaisten varoitusten kera ylittämään noin viisi senttiä korkean kynnyksen, jonka alta kulki sähköjohtoja. Mies osasi asiansa, sillä kukaan ei kynnykseen kompastunut.
Meillä ei ole askelmittaria mukana, mutta arvioilta parinkymmenentuhannen askeleen jälkeen saavuimme hotellille iltapäivälevolle. Puoliso otti unet, mutta minä näpyttelin tietokonetta. Sopivan tauon jälkeen lähdimme jälleen tutustumaan Tokioon. Kävelimme Shinbashin metroasemalle ja lähdimme tällä kertaa Ginza linjalla kohti pohjoista. Ajoimme Uenon asemalle saakka. Uenon puisto on suosittu virkistäytymispaikka paikallisille. Siellä on myös eläintarha, mutta se oli jo kiinni meidän päästessä paikalle. Kiersimme puistoa tunnin verran ajautuen välillä sieltä pois. Suuri lampi oli kasvanut täysin umpeen suuria raparperin näköisiä kasveja. Puiston jälkeen kiertelimme Uenon aseman vieressä olevalla suurella kauppa-alueella, missä oli myytävänä kaikenlaista rihkamaa, roinaa sekä ruokaa. Alkoi sataa, joten päätimme siirtyä takaisin hotellin lähelle.
Metro toi meidät takaisin Shinbashiin ja lähdimme etsimään sopivaa ravintolaa. Aamiainen oli niin runsas, että jätimme lounaan väliin ja panostimme päivälliseen. Vaihtoehtoja oli aivan valtavasti, mutta sopivan ravintolan löytäminen oli haastavaa. Varsin monet paikat olivat hyvin pieniä ja kaikki paikat olivat pitkällä tiskillä. Halusimme mieluummin oman pöydän, joten valinta tuotti vaikeuksia. Lisäksi piti olla esillä englanninkielinen ruokalista, että tilaaminen ei olisi ollut liian hankalaa. Lopulta löytyi sopivan näköinen ja siirryimme tihkusateesta sisälle.
Ravintola oli ilmeisen suosittu, sillä suurin osa pöydistä oli varattu. Niinpä meidät ohjattiin tiskille. Ruokalista oli englanniksi, mutta tilaaminen ei silti ollut helppoa, koska tarjoilijan englanti oli niin huonoa, ettei hän pystynyt kuvaamaan aterioita yhtään listan otsikoita enempää. Pelasimme varman päälle vaimon ottaessa liha, makkara ja patee sekoituksen minun valitessa paikallisen kinkkuannoksen. Muuten kaikki maistuivat, mutta makkara olikin aladobia, mikä ei puolisolle mennyt alas. Annokset olivat aika pienet, mutta muita ruokailijoita seuratessa huomasimme, että annoksia tilataan useita. Hintataso Tokiossa on varsin korkea, joten pienikin annos maksaa ravintolassa aika paljon. Minä otin medium kokoisen oluen, joka osoittautui 0,8 litran kokoiseksi, joten oli ehkä hyvä, että largea ei ollut ollenkaan. Puikoilla syönti oli edelleen vaikeata ja nolostuttavaa. Vaimo söi häpeämättä haarukalla ja varsin tottuneesti. Myöhemmin huomasin, että paikalliset söivät samanlaista annosta haarukalla ja veitsellä.
Yksi uusi erikoinen japanilainen tapa kiinnitti huomiotamme ravintolassa. Sisään tulevien asiakkaiden sateenvarjoille annettiin kapeat muovipussit, joihin he tunkivat sontikkansa. Todella ekologista! Joidenkin pikaravintoloiden ja kauppojen oven edessä näimme automaatteja, joihin työnnettiin märkä sateenvarjo, ja sen ympärille kääriytyi muovikelmu.
Ulkona satoi melko voimakkaasti, joten emme halunneet lähteä kiertämään kauemmaksi vaan päätimme käydä jossain mukavassa pubissa nauttimassa vielä oluet. Kohtasimme jälleen valinnan vaikeuden, kunnes näimme vaatimattoman mainoksen pubista toisessa kerroksessa. Päätimme kokeilla onneamme, mitä ei olisi pitänyt tehdä! Tulimme täysin tyhjään ravintolaan, mistä syöksyi heti tarjoilija johdattamaan meitä baaritiskille. Emme enää kehdanneet kääntyä pois vaan istuimme meille tarjotuille tuoleille. Välittömästi ympärillemme kerääntyi neljä mummoikäiseksi luokiteltavaa naista meitä palvelemaan. Yksi kaatoi, kahdella kädellä tietenkin, pieniin laseihin olutta isosta pullosta aina, kun lasi oli vajunut alle puolivälin. Yksi rouva alkoi jutella kanssamme heikolla englannilla toisen säestäessä vielä kehnommalla englannilla tiskin toiselta puolelta. Neljäs, hieman nuorempi nainen, vain seisoskeli ja päivitteli kaikkea, mitä englantia puhuva nainen hänelle kertoi. Paikalla oli myös viideskin rouva, joka oli paikan omistaja ja 91 vuoden ikäinen. Hän oli keittiössä ja oli ainoa, joka oikeasti teki töitä. Tilanne oli aika kiusallinen, koska naisten kielitaito oli varsin rajallinen ja tuon tuostakin tuli pitkiä hiljaisuuden hetkiä, jolloin kaikki vain hymyilivät leveästi. Kerroimme olevamme Suomesta, joka aiheutti syvät ihastuksen nyökkäykset. Englantia ”osaava” rouva kyseli matkareittiämme ja jokainen mainitsemamme kaupunki sai osakseen innostuneet nyökkäykset ja ihastuksen huudahdukset kaikilta naisilta. Minä naukkailin olutta vauhdikkaaseen tahtiin ja aina lasi täyttyi leveän hymyn säestyksellä. Vastahymyilyt alkoivat jo kivistää leukaperissä eikä matkareitistämme enää riittänyt päiviteltävää. Sitten meidän toivomamme uusi asiakas ilmestyi portaiden keskivaiheille eikä hän ehtinyt paeta naisten rynnätessä toivottamaan hänet tervetulleeksi. Iso olutpullo oli lopultakin tyhjentynyt ja käytimme tilaisuutta hyväksemme. Maksoimme oluesta tuhat jeniä ja pääsimme ulos sateeseen kiitosten ja nyökkäilyjen saattelemana.
Sade yltyi entisestään nostattaen myös voimakkaan tuulen eikä kävelemisessä ollut mitään mieltä, joten suuntasimme hotellille.