Levätyn yön jälkeen juoksijamme lähti merenrannan sementtikäytäville lenkille. Palattuaan hän meni jälleen onseniin ja pakotti myös minut mukaan. Vetäisimme yukatat ympärillemme ja puiset sandaalit jalkaan. Siis kovin hassun näköisinä laskeuduimme hissillä toiseen kerrokseen ja menimme miesten ja naisten puolille. Ensin piti jättää sandaalit eteiseen ja sitten yukata seuraavan huoneen koriin. Seuraavaan huoneeseen mentiin täysin alasti. Siellä käveltiin suihkun luokse ja istuttiin hyvin matalalle jakkaralle peseytymään. Koko vartalo piti pestä erittäin hyvin ja vasta sitten sai mennä onseniin eli kuumasta lähteestä vetensä saavaan altaaseen. Siellä sitten lilluttiin sen verran kuin huvitti. Minä viihdyin siellä vajaan viisi minuuttia ja menin sitten kuivaamaan itseäni. Olin tarkkaan opetellut oikeat käyttäytymistavat enkä aiheuttanut pelkäämäni selkkausta. Lisäkseni kylpemässä oli yksi mies, joka kuitenkin poistui ennen kuin ehdin veteen.
Tänään satoi aina iltaan saakka. Ei kovin paljon, mutta koko ajan piti lasinpyyhkijät olla käytössä. Ajoimme ensin katsomaan noin kymmenen kilometrin päässä olevia kuumia lähteitä, joita sanotaan helveteiksi niiden kuumuuden sekä kovan äänen vuoksi. Vierailemamme lähteen vesi oli kauniin sinistä ja siitä nousi runsaasti höyryä. Kovin ihmeellinen paikka ei ollut, mutta tulipahan käytyä.
Sitten alkoi päivän varsinainen eteneminen. Liikenne oli lauantainakin varsin vilkasta, joten hiljaista vauhtia etenimme Oitan kaupunkiin ja siitä edelleen niemen kärkeen Saganosekin pieneen kylään. Sieltä meidän piti päästä lautalla Shikokun saarelle, joka on yksi Japanin neljästä pääsaaresta. Näin ainoastaan Hokkaido jäi meiltä käymättä. Lauttayhtiön nettisivut olivat olleet vain japaninkieliset, mutta olin lukenut eräältä keskustelupalstalta, että lippuja ei tarvinnut varata vaan riittää, kun ajaa jonoon ja ostaa lipun. Toivottavasti näin oli, sillä muuten meillä oli hyvin pitkä kierros takaisin eilistä reittiä pitkin. Sataman edessä ollut virkapukuinen heppu kehotti minua ajamaan jonon perään ja rouva lähti katsomaan, mistä saisi lippuja. Samalla laiva saapui satamaan ja avasi luukkunsa. Autoja alkoi tulla ulos eikä vaimoa näkynyt missään. Mitä tekisin, jos jonot lähtisivät liikkeelle eikä ketään istunut vieressäni? Ajaisinko laivaan ja jättäisin puolison toiselle saarelle? No sitä emme saaneet tietää, sillä vaimo saapui ajoissa paikalle.
Lauttamatka Misakiin kesti tunnin ja kymmenen minuuttia. Ulkona satoi, joten kannelle ei viitsinyt mennä. Niinpä istuskelimme sisätiloissa ollen ainoat ulkomaalaiset koko laivalla. Shikoku oli melko saman näköinen kuin toisetkin saaret. Siellä oli runsaasti mäkiä ja vuoria ja ne kaikki olivat päällystetty puilla. Asutusta oli aluksi hyvin vähän ja vuorista maisemaa oli oikein mukava katsella. Sitten tulimme puoli miljoonaiseen Matsuyamaan, jonka läpi ajamiseen menikin tovi. Imabarissa siirryimme tullitielle, joka vei meidät kuuden pienemmän saaren ylitse takaisin Honshulle. Saarten välille oli rakennettu korkeat ja komeat sillat. Silloilta oli hienot näkymät merelle, missä kulki varsin suuria aluksia.
Löysimme helposti View Hotel Seizan, jonne vei hyvin kapea ja mutkainen tie. Nimensä mukaisesti sieltä oli erinomaiset näkymät alla olevaan Onomichin kaupunkiin sekä sen satamaan. Hotelli oli hieman nukkavieru, mutta huone aika iso, joskin sänky vain 120 senttiä leveä. Kovasti englantia puhuva, mutta melko vähän ymmärrettäviä sanoja sanonut iloinen ja hyvin kohtelias nuori mies antoi meille kolmannen kerroksen avaimet. Tämä on ainoa käymäni hotelli, missä respa sijaitsee ylimmässä kerroksessa ja huoneet sitä alemmissa.
Lähdimme katselemaan 140 000 asukkaan Onomichiä, mutta jouduimme laittamaan pitkät housut ensimmäistä kertaa sitten Tokion ensimmäisen päivän. Sade onneksi hiipui melko pian lähdettyämme keskustaan, mutta lämpötila pysyi 20 asteen tienoilla kovan tuulen viilentäessä ilmaa tehokkaasti. Opaskirjassa kaupunkia kehuttiin kauniiksi, mutta me taisimme kävellä ei paikoissa kuin oppaan kirjoittaja. Ei tämä kaikkein ruminkaan kaupunki ollut, mutta hieman rähjäinen ja kulahtanut. Laskeuduimme keskustaan jyrkkiä portaita pitkin, jotka saivat polven juilimaan. Olimme tietenkin nälkäisiä ja ongelmat olivat jälleen samat. Ravintolat olivat vielä kiinni tai niiden ruokalistoista ymmärsimme vain numerot. Kuljimme, katselimme ja päädyimme hiljalleen sataman kohdalle, joka tosin oli merensalmen toisella puolen. Sitten löytyi ravintola, jossa oli ruokalistassa kuvia ja lisäksi vielä englantiakin.
Puoliso sai pitkästä aikaa salaatin, joka oli ihan hyvä. Minä valitsin ruoan, jossa oli riisipedin päällä meren eläviä. Mustekalasta en voi vieläkään ymmärtää, mikä sen viehätys on. Se ei maistu miltään ja on kuin pehmeää kumia. Simpukat ja katkaravut olivat tavallisia, mutta merimakkara tai mikä lie maistui ihan hyvältä. Kylläisinä oli ihan mukava jatkaa kaupungin katselua, vaikka se ei kovin paljon tarjonnut. Eräässä kadun kulmassa oli alkamassa joku kansanjuhla ja jäimme sitä hetkeksi katsomaan, mutta mitään ei tapahtunut. Niinpä jatkoimme kävelyä ja äkkiä meiltä kysyi nuori mies osaammeko englantia ja osasimmehan me. Hän kysyi tiedämmekö reitin mäen päälle ja mehän tiesimme. Lähdimme kävelemään mäelle päin, minne olimme itsekin menossa. Mies oli filippiiniläinen merimies, joka halusi mennä katsomaan mäen päällä olevia temppeleitä. Hänen englantinsa oli oikein hyvää. Mekin kävimme katsomassa temppeleitä, jotka olivat kovin samanlaisia kuin Takayamassa. Nousu ylös hotelliin oli hyvin hiostava, mutta ylhäällä pääsimme virvoittavaan suihkuun.
Suomessa olemme tottuneet japanilaisiin autoihin, mutta tuntuu kuin Japanissa olisi aivan erilaiset japanilaiset autot. Auton merkit ovat samat, mutta tyypit ovat täysin erilaisia. Ja niitä on hämmästyttävän paljon. Suomessa Nissaneita ja Toyotoja on ehkä viittä eri lajia, mutta täällä niitä tuntuu olevan yksi kutakin ostajaa varten. Ja suurin osa niistä ovat pieniä. Toinen hyvin kummallinen luokka autoja ovat lähes tulkoon neliskanttiset kärryt. Ne ovat hyvin suosittuja ja kamalan rumia. Niiden funktiokin on ihan outo. Miksi pienillä japanilaisilla on korkeita autoja, joiden aerodynaamiset ominaisuudet ovat varmaan aivan kamalat. Tosin ne pääsääntöisesti ajavat alle 50 km/h, joten sama kai miten ne tuulitunnelissa käyttäytyvät.
Musiikki ja sen puuttuminen on meitä täällä myös kummeksuttanut. Melkein aina ravintoloissa soi kamala hissimusiikki ja sekin ulkomaalaista. Eilinen ravintola oli kuitenkin hämmentävä poikkeus. Pienessä ravintolassa, jossa asiakkaina oli pelkästään japanilaisia (sekä me), soi Led Zeppelin, Pink Floyd ja Tom Robinson Band! Autoradion kanssa meillä on myös ollut opettelua. Ensimmäiset kaksi päivää ihmeteltiin, että kovin puhevoittoista oli maan radio-ohjelmat. Sitten hoksasin, että radiomme oli AM-puolella. FM:lle siirtäminen ei paljon auttanut, sillä kanavia oli hämmentävän vähän, ne eivät kuuluneet kovin hyvin ja pääsääntöisesti niillä puhuttiin. Joskus löysimme hetkeksi musiikkikanavan, mutta minusta ei todellakaan tullut japanilaisen populaarimusiikin ystävä. Tänä aamuna huomasin, että automme katolla oli antenni, joka oli taitettu ala-asentoon. Nostin sen ylös ja tuuletin, että nyt kuullaan kunnon jeejee-musikkia. Vielä mitä. Kanavia oli edelleen hyvin vähän, jos ollenkaan, ja japanilainen humppa soi, ellei kanavalla puhuttu.
Viimeinkin opin käyttämään bluetoothiakunnolla ja sain tehtyä kuvista suurempia. Korvasin aikaisempien päivien pienet kuvat isommilla. Jostain syystä kuvatekstit eivät näy, joten teidän pitää keksiä ne itse.