Matka Japaniin 2016

Ryokanin patjat olivat aivan liian ohuet, mutta siitä huolimatta saimme nukuttua oikein hyvin. Rouva lähti aamulenkille, mutta minä vielä rentouduin katselemalla paperi-ikkunoiden välistä puutarhaa ja ammensin ryokanin huoneen tarjoamaa seesteisyyttä. Tai oikeastaan vain vähän aikaa loikoilin. Nähtävästi koko yön oli satanut ja sade jatkui edelleen. Päätimme jättää tämän paikan aamiaisen väliin, joten aamutoimien jälkeen pakkasimme ja poistuimme mieleenpainuvasta yöpaikasta. Muistin kantaa matkalaukun ja laittaa kengät jalkaan vasta tatamin ulkopuolella, joten korrekti käyttäytyminen jatkui loppuun saakka. Pois lähtiessä hotellin omistaja tuli saattelemaan meidät ja hänen vaimonsa otti kuvan meistä hänen kanssaan.

Ajoimme ensin noin kilometrin Lawson-nimiseen kauppaan. Lawson, Seven Eleven ja Family Mart pienkauppoja on melkein joka kadun kulmassa. Ne sopivat erittäin hyvin meidän pienille ostoksille ja olemme niitä käyttäneet koko matkan ajan. Nyt kävimme ostamassa vettä sekä aamiaisen, joka sisälsi kahvin/teen sekä leivitetyn perunalihapyörylän. Sitten lähdimme kohti Hiroshimaa. Vettä satoi pari ensimmäistä ajotuntia, joskin se oli enemmän tihkua kuin Esterin tarjoamaa kunnon tykitystä. Lähdimme seuraamaan rannikkoa itään päin. Eteneminen oli melko hidasta, koska tie kulki kylien ja kaupunkien kautta melko vilkkaassa liikenteessä.

Tottorin kaupunkia ennen pääsimme uudelle tielle, joka ei vielä ollut maksullinen. Matkan teko nopeutui huomattavasti, koska uusi tie väisti kylät ja niiden liikennevalot sekä kulki vuorten läpi tunneleiden kautta. Jatkoimme rannikon suuntaisesti ja välillä pääsimme nopeammille väylille, mutta välillä vauhti taantui kylissä ja kaupungeissa. Hieman ennen Matsueta käännyimme etelään ja aloimme kavuta vuorille. Japaninmeren rannikkokin oli hyvin mäkistä ja jopa vuoristoista jyrkkien rinteiden laskeutuessa aivan meren rantaan saakka. Nyt asutus loppui lähes tyystin ja ajoimme pitkät pätkät ihan yksinään, mitä emme aiemmin täällä olleetkaan tehneet. Edelleen meitä hämmensi miten metsäinen ja vuoristoinen maa Japani on. Täällä olemme nähneet lähinnä vain kolmea olomuotoa: kaupunkia, riisipeltoja ja metsää.

Kävimme jälleen tankkaamassa.  Meillä ei nuoren asemanhoitajattaren kanssa ollut yhteistä kieltä, mutta lopulta minä sain bensiiniä ja hän sai maksun noin euron litralta maksavasta bensiinistä. Tankkauksen jälkeen tyttö meni tien varteen ja näytti minulle, milloin on turvallista jatkaa matkaa. Bambumetsiköt ovat lisääntyneet ja minä halusin käydä sellaisessa. Kesti pitkään ennen kuin bambumetsikkö oli tien vieressä ja samassa kohdassa oli pysäköintimahdollisuus. Lopulta sellainen löytyi ja minä pääsin katselemaan oikeita bambuja. Ne olivat odottamisen arvoisia.

Aamiainen oli niukka ja minulle tuli keskipäivän jälkeen nälkä. Sitä lähdimme taltuttamaan ison tien levähdyspaikan ravintolaan. Tilaaminen oli tällä kertaa aivan erilaista. Ravintolassa oli automaatti, jossa oli lukuisia painikkeita, joissa kussakin oli japania ja hinta. Eikä muuta. Onneksi vieressä oli japaninkielinen ruokalista, jossa oli muutamia kuvia ruoista sekä niiden hinnoista. Katsoimme edellä menevän asiakkaan toimia ja sitten toimimme samalla tavalla. Laitoimme setelin oikeaan aukkoon ja sitten valitsimme sen hintaisen tuotteen, jonka kuva minua miellytti. Jouduimme valitsemaan sellaisen hinnan, jota oli vain yksi kappale, jotta ei tullut jotain todella jännittävää syötävää. Automaatti sylki lipun, josta toinen puoli annettiin henkilökunnalle ja sitten istuttiin odottamaan. Söin ihan kelvolliset paneeratut kalaperuna- tai jotain pullat, riisiä ja jotain kummallisia höystöjä. Puikoilla syönti sujuu jo ihan hyvin, mutta tyylipisteet jäävät saamatta.

Ajaminen pienillä teillä on hauskaa, mutta siihen menee harmittavan paljon aikaa. Vaihtoehtoiset moottoritiet ovat kalliita. Jos olisimme ajaneet tänään koko matkan moottoritietä, olisi se maksanut noin 80 euroa. Shobaran tuntumassa päätimme nousta moottoritielle ja ajaa loppumatkan Hiroshimaan aikaa säästääksemme. Viimeiset 90 kilometriä, jotka maksoivat vähän alle 20 euroa, sujuivatkin sitten oikein ripeästi. Moottoritiellä oli hyvin vähän kulkijoita, ei paljon enempää kuin Joensuu-Kuopio -tiellä. Ehkä kannattaisi alentaa hintoja ja nostaa käyttäjämääriä? Nopeusrajoitus oli 80 km/t! Uskomatonta. No onneksi monet ajoivat noin 110 km/h, joten minä uskalsin ajaa satasta.

Saavuimme Hiroshimaan pitkää tunnelia pitkin ja sen päättyessä nousimme valtaisaan kaupunkiin. Siellä on noin 1,3 miljoonaa asukasta ja se näyttikin miljoonakaupungilta suurina rakennuksineen ja leveine katuineen. Liikenne oli vilkasta, mutta mukavan rauhallista. GPS kertoi reitin ja minä pysyin omalla kaistallani, joten mitään ongelmaa ei ollut. Ajoin kaupungin halki ja kurvasin Nissanimme Oriental Hiroshima hotellin taakse. Rouva meni respaan kirjautumaan ja omin nokin hän meni hotellin houkutuksiin ja vaihtoi sopuhintaisen huoneen kalliimmaksi, kun respan hyvin englantia puhunut neiti tarjosi tuhannella lisäjenillä huoneen, jonka kylvystä on näkymät yli kaupungin. Auton saimme hotellin alakerrassa olevaan parkkihalliin. Ohjasin kaaran rampista sisään ja pelkästään japanin taitoinen henkilö kehotti rouvaa nousemaan pois autosta ja minua ajamaan sisään pieneen hissiin metallisten kiskojen päälle. Toimimme ohjeiden mukaan ja minä jäin odottamaan jatkotoimenpiteitä. Ainakin kolme kertaa piti miehen toistaa minulle japaniksi samat lorut, ennen kuin hoksasin, että minun tehtävät oli tehty. Meillä oli matkalaukut vielä autossa, joten jouduin kaivamaan ne ulos miehen odottaessa kärsivällisesti. Sitten automme siirrettiin jonnekin rakennuksen uumeniin ja voimme vain toivoa, että se löytyy huomenna.

Heti huoneessa käynnin jälkeen lähdimme tutustumaan Hiroshimaan. Suunnistimme tietenkin ensimmäiseksi sen kuuluisan pommin pudotuspaikalle. Kävimme museossa, joka kertoi pommista ja sen uhreista. Kuvat ja tarinat olivat sellaisia, mitä toivoi, ettei olisi ikinä tapahtunut. Sitten kävelimme Rauhanpuiston halki raunioille, jotka kuuluivat ainoalle räjähdyksestä säilyneelle rakennukselle. Se myös kuuluu Unescon maailmanperintölistalle, joten sain bongauksen 202. Monet kuvitelmat pyörivät mielessä, kun pohti millaista täällä oli ollut pommin räjähtäessä.

Kiersimme Hiroshiman keskustassa ja vähän liepeilläkin. Se oli suurkaupunki, missä oli valtavasti ihmisiä ja niille runsaasti kauppoja ja ravintoloita. Tähän aikaan aika moni ravintola oli kiinni ja meillä oli kamala nälkä. Jouduimme valitsemaan aika tylsän ravintolan, mutta sieltäkin saimme vatsamme täyteen. Otimme molemmat hampurgerit, jotka täällä ovat jauhelihapihvi ilman sämpylää. Pihvin lisäksi lautasella oli tietenkin riisiä sekä muuta tilpehööriä. Vaimokin joutui syömään puikoilla onnistuen oikein hyvin. Tokion jälkeen emme ole tavanneet kovin montaa englantia puhuvaa henkilöä, joten ravintoloissakin pitää olla ruokalistat, joista voi osoittaa haluamansa ruoat. Muuten tilaaminen menee naureskeluksi ja venäläiseksi ruletiksi.

Jatkoimme kaupunkiin tutustumista mahtavassa, joskin hyvin hiostavassa lähes 30 asteen lämmössä. Lämpö hiveli hipiäämme kiertäessämme kaupunkia ja katsellessamme ihmisiä. Jälleen olimme harvoja eurooppalaisen näköisiä, vaikka heitä oli ollut selkeästi enemmän Rauhanpuistossa. Minä kuljin edelleen sortseissa, joita ei täällä pidä kuin harvat paikalliset teinipojat, amerikkalaiset ja minä. Kävimme eräässä ravintolassa juomassa oluen ja Pepsin, mutta siellä oli niin tolkuton tuuletus, että juomat oli pakko kulauttaa pikimmiten alas, ennen kuin tuli paleltumista.

Palasimme hiljalleen hotelliin kirkkaiden valojen värittäessä pimeää Hiroshimaa. Ensin kaupunkinäkymällä varustettua ammetta kävi kokeilemassa rouva ja sitten myös minä. Siinä samalla tuli vilauteltua miljoonalle ihmiselle. Täällä ei ollut yukataa tarjolla vaan jonkinlainen oloasu, jonka vetäisin päälle ja kirjoittelin päivän tapahtumista välillä Hiroshiman värikästä skylinea vilkuillen.

Viiden jälkeen naapurihuoneeseen saapui kaksi miestä baarireissulta ja he puhuivat kovalla äänellä. Nukkuminen vaikeutui ja nousimme molemmat ylös jo ennen seitsemää. Pian seitsemän jälkeen olimme perin heppoisella aamiaisella, mutta sen ja parin banaanin varassa selvisimme iltapäivään saakka.

Takayama jäi taaksemme Nissanin kiihdyttäessä pois kaupungista. Meillä oli edessä reilun kolmensadan kilometrin ajo Miyazuun Japaninmeren rannalle. Kieltäydyimme käyttämästä tulliteitä, joten matka kesti noin seitsemän tuntia. Ensin ajoimme vuoriston halki Fukuihin saakka. Jälleen oli runsaasti tunneleita ja mutkia, mutta ei sentään eilisessä määrin. Vuoren rinteet olivat hyvin jyrkkiä ja koko matkan aivan puuston peitossa. Näimme vain yhden hakkuuaukion, joten metsätalous ei ainakaan näillä seuduin kukoista. Liikenne oli varsin vähäistä Fukuin liepeille saakka, mutta sen jälkeen oli sekä liikennettä että asutusta suurimman osan loppumatkasta.

Reitti jatkui Tsurukaan ja pääsimme näkemään ensimmäistä kertaa Japaninmerta. Ulkona oli noin 27 astetta lämmintä ja kosteata, joten vihreän meren yllä leijui usvainen vaaleus. Autossa jäähdytys toimi hyvin, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen, oliko autossa liian kuuma vai kylmä. Sitten kuulin, että siellä oli kylmä. Matkan aikana oli monia tietöitä ja niiden kanssa täällä noudatetaan äärimmäistä varovaisuutta. Riittävän ajoissa ennen tietyötä oli heppu tien varressa ja hän piti keltaista lippua käsiensä välissä heiluttaen sitä jokaiselle tulijalle. Tietyön edessä oli toinen lippumies, jolla oli sekä punainen että valkoinen lippu. Punaisella näytettiin pysähtyminen ja valkoisella annettiin lupa edetä, ja lippua heilautettiin jokaisen auton kohdalla. Jos tietyö sattui olemaan hankalassa paikassa, oli keltaisen lipun näyttäjiä kaksi, noin puolen kilometrin välein.

Ajaminen Japanin teillä sujuu oikein hyvin. Vauhti on leppoisaa ja eteneminen turvallista. Ajamisen aikana ehtii turvallisesti vilkuilla kaikkea kiinnostavaa. Rakennukset ovat välillä hauskan kummallisia, mutta välillä kovin rumia ja vanhoja. Riisipeltoja on kaikkialla tasaisella, missä ei ole rakennuksia. Rakennusten välissä olevalle kymmenen kertaa kymmenen metrin tontille on voitu laittaa riisipelto. Pohjoisempana vuoren rinteillä oli lähinnä lehtipuita ja joukossa joku mänty tai komea pitkä ja suora sypressin tapainen puu. Rannikon läheisyydessä alkoi näkyä bambumetsikköjä. Minä nautin ajelusta ja kaiken kiinnostavan katselusta.

Olimme ajaneet jo monta tuntia ja oli tarve pysähtyä kahville. Kahvilan löytäminen ei niin yksinkertaista ollutkaan. Täällä maaseudulla ei enää ole englanninkielisiä mainoksia, eikä edes kahvilan seinässä ollut café-sanaa. Liikenteen virrassa ei pysty liikaa jarruttelemaan ja kun huomasimme mahdollisen kahvilan, olimme sellaisen jo ohittaneet. Ensimmäinen onnistunut pysähdys tuotti tappion, sillä paikka olikin joku vammaisten toimintakeskus, mihin meitä ei otettu sisään. Lähellä Obamaa, kaupunkia, ei presidenttiä, onnistuimme havaitsemaan kahvilan riittävän ajoissa. Paikka oli köppänen, kahvi surkeata ja vessakin vain reikä lattiassa.

Matka jatkui Maizurun läpi eikä jäljellä ollut kuin viimeinen etappi Miyazuun, jonne saavuimme jonkun verran kolmen jälkeen. GPS, joka toimii erittäin hyvin ja jota ilman olisimme suuressa pulassa, toimitti meidät suoraan oikeaan paikkaan. Pysäköin auton Seikiro Ryokanin eteen ja rouva meni tekemään selvityksen. Lähes saman tien tuli ulos mies, joka ohjasi minut pysäköimään auton pieneen poukamaan. Peruutus onnistui, mutta ei ilman yhtä korjausta.

Ryokan on perinteinen japanilainen majatalo. Siis patjat lattialla, pöytä kolmekymmentä senttiä korkealla ja sen edessä tuoli, jossa ei ole jalkoja. Lattiat on peitetty kokonaan tatameilla eli kaislamatoilla. Lattialla on futon eli patja, joka tekee sängyn virkaa. Siinäpä kalustus onkin. Kuin tehty koripallokentällä polvensa kuluttaneelle taidokkaalle takamiehelle. Ryokanin sisällä ei kävellä kengissä vaan kengät jätetään eteisen kynnykselle ja sisällä taaperretaan sukkasillaan. Täällä kaikki lattiat on peitetty tatameilla. Joissain ryokaneissa on puulattiat, jolloin puulattioilla kuljetaan tohveleilla ja tatameilla taas sukkasillaan. Tatameilla ei saa vetää matkalaukkua, vaan sitä on kannettava. Isäntämme jopa puhdisti laukkumme pyörät, ettei niistä leviä likaa tatameille. Se on ymmärrettävää, koska kaikkialla kuljetaan sukkasillaan.

Isäntä otti meidät hyvin kohteliaasti vastaan, kuinkas muuten. Hän kertoi rakennuksen olevan sata vuotta vanha majatalo. Hän esitteli meille paikkaa näyttäen yläkerran komean suuren salin, missä oli sata vuotta vanhoja piirustuksia. Niissä kuvattiin 12 kuukautta ja hienoissa kuvissa oli mukana niin kauniita kuvia kuin kalligrafeja. Toisessa huoneessa oli melkein kymmenen metriä pitkä maalaus Amanohashidatesta, joka oli myös hyvin ainakin sata vuotta vanha. Mies oli selvästi hyvin ylpeä rakennuksesta ja kaikesta siihen liittyvästä. Hän kantoi laukkumme huoneeseemme, varmaan kohteliaisuudesta, mutta myös varmistaen, ettemme vedä sitä perässämme.

Huoneemme oli varsin suuri ja kokonaan tatameilla peitetty parveketta lukuun ottamatta. Lattialla oli kaksi patjaa, pöytä ja jalattomat tuolit. Patjojen päädyssä oli paperilyhty sähkölampulla ja kannussa kylmää vettä. Pöydän vieressä oli kannussa kuumaa vettä sekä erityisen hieno setti teekuppeja ja muuta, mitä teeseremoniaan tarvitaan. Kaikessa huokui perinteet, mutta myös nykyaika on otettu huomioon esimerkiksi television ja jäähdyttimen muodossa. Lopuksi mies toivoi meidän nauttivan olostamme ja jätti meidät huoneeseemme. Sen me teimmekin, vaikka minussa samalla kyti suuri huoli emämunauksesta, jonka tekisin silkasta tietämättömyydestä. Vessassa käyntikin oli stressaavaa, koska jalkaan pitää laittaa vessatohvelit eikä niillä ei saanut tulla muualle. Pupuaiheiset tohvelit olivat kokoa teinityttö, joten minun kantapäät jäivät koskettamaan lattiaa, mikä saattoi olla isompikin virhe.

Poistuimme ryokanista ja lähdimme kävelemään kohti Amanohashidatea, joka on oikein hieno kapea hiekkakangas meren ja merenlahden välissä. Kapealla hiekkakankaalla kasvaa riittävä määrä mäntyjä, jotka varmistavat, ettei hiekka huuhtoudu mereen. Paikka on hieno ja kaunis. Vastaavanlainen paikka on Liettuassa ja Venäjällä oleva Kuurin kynnäs. Ero on, että tämä on noin kaksi kilometriä pitkä ja Kuurin kynnäs sata kilometriä.

Ennen kuin menimme katselemaan hienoa nähtävyyttä, tarvitsimme jotain syötävää. Ongelmaksi muodostui eiliseen tapaan, että suurin osa ruokapaikoista oli kiinni. Jätimme hyvin kalliit ravintolat väliin ja menimme syömään voileivät, joilla jälleen jaksoimme. Siirryimme Amanohashidaten hiekkarannoille. Otimme kengät pois ja menimme kahlaamaan. Rouvan kahlaaminen loppui nopeasti, kun hän näki vedessä meduusan. Vesi pärskyi ja ranta raikui, kun vaimoni ryntäsi takaisin kuivalle maalle. Minun piti maanitella hänet takaisin veteen kuvaamista varten. Hän meni hetkeksi matalaan veteen, mutta tähysti haukansilmin meduusojen ja muiden mahdollisten vaarallisten otusten varalta. Kuljimme pitkään rannalla, minä vedessä ja puolisoni kuivalla maalla pitäen riittävän turvavälin mereen. Meduusojen lisäksi meressä oli muutakin mielenkiintoista. Huomasin hiekassa pienen kirjavan pinnan ja kaivoin vajaan kymmensenttisen kotilon esiin. Se ei millään meinannut lähteä irti hiekasta, mutta lopulta vain nyhdettyä kauniin kuoren esiin. Kotilon sisältä ilmestyi tumma muljuinen jalka, joka ei pitänyt minusta lainkaan. Jätin eläimen rauhaan, mutta katsoin, miten se alkoi kaivautua takaisin hiekkaan. Vaimo seurasi tilannetta parin metrin päästä, mikä oli juuri ja juuri riittävän kaukana vaarallisesta otuksesta.

Lähdimme palaamaan takaisin ryokuniin päin. Kuljimme hiekkakankaan keskellä varsin vanhojen mäntyjen katveessa, kun alkoi sataa. Tähän asti päivä oli ollut pilvinen, mutta sateeton. Hyvin kosteassa ilmanalassa kävelimme pois Amanohashidatesta ja jatkoimme eteenpäin meren rantaa reunustavaa kävelykäytävää pitkin. Ihastelin meressä näkyviä meduusoja, joita oli kahta lajia, tavallisen vaaleita ja sitten punaviiruisia, joilla oli pitkät lonkerot. Yhtäkkiä näimme vedessä suuren paistinpannun kokoisen ruskean rauskun, joka hetken vilkuili meitä sukeltaen sitten syvemmälle tummaan veteen.

Kotimatkalla kävimme suuressa tavaratalossa ostamassa vähän juotavaa ja syötävää iltaa varten. Kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen jätimme kengät kauniisti ulko-oven eteen kärjet osoittamaan ulospäin, kuten etiketti kuuluu. Rouva laskeutui pian alakertaan furoon, eli kuumaan kylpyyn. Hän oli lukenut miten siellä piti käyttäytyä ja osasi tietenkin tehdä kaiken kaavojen mukaan. Minä kävin turvallisesti huoneemme pienessä suihkussa virheitä välttäen.

Sitten aloin minäkin rentoutua. Vetäisin suihkun jälkeen yukatan päälleni, kiristin vyön ja istuuduin jalattomalle tuolille kirjoittamaan päivän tapahtumista kylmän Kirin-oluen toimiessa jäähdyttäjänä. Kaikki oli hyvin kahden kappaleen ajan, mutta sitten minun oli pakko siirtyä parvekkeelle, missä oli tuoli, jossa oli länsimaiset jalat. Parvekkeen ja huoneemme välissä on liukuovet, joissa on paperi-ikkunat. Olen miettinyt millaisia ne ovat ja nyt niitä näin ja vieläpä kosketin, mutta hyvin hyvin varovasti.

Olemme Takayamassa hotelli Hanassa. Päivä oli jälleen varsin kuuma, parhaimmillaan noin 30 astetta. Välillä paistoi aurinko, mutta onneksi pilviäkin oli, mutta sateet olivat kaukana muilla mailla. Alun perin olin suunnitellut, että menisimme Fujista Nikkoon ja sieltä tänne Takayamaan, mutta ajo olisi ollut turhan pitkä, joten jouduin oikaisemaan reittiä. Uuteen suunnitelmaan kuului käynti Kamikochin luonnonpuistossa, mutta sekin epäonnistui, koska puistoon pääsi ainoastaan linja-autoilla ja sellaisen kyytiin olisi ollut hankala selviytyä.

Tänään oli jälleen lenkkiaamu, ja rouva kiersi Matsumoton linnan neljään kertaan. Muitakin lenkkeilijöitä oli, niin japanilaisia kuin joku turistikin. Aamiainen oli perin heppoinen, mutta sillä pärjättiin pitkälle päivään. Syömme melko vähän, mutta vettä juomme päivän aikana runsaasti.

Matsumoton aamuliikenne oli aika väljää, joten pääsimme kaupungista pois helposti. Nissanissamme näyttää olevan kovin pieni bensatankki, joten meidän piti mennä tankkaamaan ja se oli jälleen aika hauska kokemus. Heti Eneos-huoltamon pihalle ajettuani nosti bensapumpun vieressä oleva nuori nainen käden korkealle ja kutsui meidät luokseen. Avasin ikkunan ja heti kuului hyvin iloinen ja kimakka tervehdys. Minä yritin avata bensakorkinluukkua, mutta tietenkin vetäisin viereisestä vivusta ja konepelti aukesi. Tyttö kävi naureskellen sulkemassa sen, minkä aikana sain vedettyä oikeasta vivusta. Sitten oli pieni epäselvyys mitä bensaa autoon laitettaan, mutta pian olimme samaa mieltä, että autoon laitettiin polttoainetta punaisesta hanasta, kuten minulle oli autovuokraamossa vakuuteltu. Tankkauksen aikana tyttö kävi kysymässä pestäänkö tuulilasi, mutta sitä ei tarvittu. Tankkauksen jälkeen ojensin setelin ja tyttö kävi hakemassa vaihtorahat, jotka hän tietenkin ojensi kahdella kävellä kumarruksen kera. Lopuksi sain ohjeet miten pihasta poistutaan. Kyllä palvelu pelaa tässä maassa!

Reilun kymmenen kilometrin päässä Matsumotosta alkoivat rakennukset loppua ja aloimme nousta ylemmäs vuorille. Oli välillä mukava ajaa niin, ettei ollut koko ajan jonossa. Meillä ei ollut kiire, joten emme menneet maksulliseen tunneliin, vaan ajoimme hyvin mutkikasta ja vanhaa tietä vuorten yli. Lähestulkoon yksikaistainen tie kiemurteli hyvin jyrkkien ja korkeiden rinteiden reunamilla eikä kaiteita ollut joka kohdassa. Minusta tiellä oli mahtava ajella, mutta vieressä ei oltu samaa mieltä. Kaikki muut autoilijat maksoivat mieluummin tullin, joten vastaantulijoita ei näkynyt. Kovin hyvin maisemia ei näkynyt, koska useimmiten puut estivät näkyväisyyden. Välillä näkyi kaukana alhaalla pieni joki tai vastapäinen aivan puiden peittämä hyvin vihreä vastarinne. Näin minulle kerrottiin, sillä minä en saanut katsoa maisemia vaan ainoastaan tietä.

Tulimme Takayaman lähistölle kovin aikaisin, joten päätimme tehdä lenkin vajaan 50 kilometrin päässä olevaan Shirakawan kylään, minkä vanhat olkikattoiset talot ja niihin liittyvä elämäntapa ovat päässeet Unescon maailmanperintölistalle. Meillä ei ollut vieläkään kiirettä, joten sain puhuttua reitin pois tullitieltä. Rouva olisi voinut etukäteen vilkaista karttaa, jolloin hän olisi nähnyt, että reitti kulki toisen vuoriseudun yli ja serpentiinitietä ensin noustiin ylös ja lopulta laskeuduttiin kiemurrellen alas. Minulla oli jälleen hauskaa, mutta sitä iloa ei autossa jaettu.

Shirakawan kylä oli melko pieni, mutta siellä kulki runsaasti, enimmäkseen japanilaisia, turisteja. Olkikattoiset talot olivat hyvin veikeitä. Reilun puolen metrin paksuisten kattojen uusiminen on kuulema hyvin kallista ja valtio tukee talojen omistajia katon korjauksessa, ettei harvinainen asumismuoto katoa. Katot ovat hyvin jyrkkiä, koska talvisin täällä on runsaasti lunta. Kiertelimme aurinkoisessa kylässä tunnin ajan katsellen ja nauttien. Japanissa lähes joka kaupungilla ja kylällä on oma erikoinen ruokansa. Suurin osa on varmaan hyvin kummallista meidän makuumme, mutta täällä Hida beef potato oli aivan mahtavaa. Se oli perunan ja lihan sekoitusta, joka oli friteerattu oikein maistuvaan kuoreen. Erikoisten olkikattoisten talojen lisäksi kylässä oli muita vanhahtavia tummia rakennuksia, jotka sopivat olkikattoisten joukkoon. Yleensä kaupungeissa rakennukset ovat arkkitehtuuriltaan hyvin erilaisia ja monesti kaukana kauniista. Lasteni äitiä luonto koetteli kovin ottein Shirakawassa. Ensin ötökkäkammoisen rouvan niskaan laskeutui joku kovakuoriainen ihan ystävällisessä hengessä, mutta se oli kuoriaisen viimeinen laskeutuminen, jota saatteli raikuva kiljaisu. Sitten yksi välinpitämätön pääskynen nostatti puolisoni vihan kaikkia maailman pääskysiä vastaan ruikkaamalla jätöksensä hänen paljaalle säärelle.

Takayamaan ajettiin, kuten vähän arvelin, tullitietä pitkin, vaikka meillä ei vieläkään ollut mitään kiirettä. Hauskaa ei varakuskilla ollut vieläkään, sillä hän ei pidä tunneleistakaan. Tullitietä oli noin 30 kilometriä ja siitä noin 25 kilometriä oli tunneleita. Pisin yksittäinen tunneli oli yli kymmenen kilometriä. Täällä ei kukaan pidä ajovaloja päivällä, paitsi tunneleissa. Heti tunnelin jälkeen valot laitetaan kuitenkin pois päältä. Nopeusrajoituksetkin näyttävät olevan ohjeellisia. Tunnelissa oli 70 km/h:n rajoitus. Minä ajoin 90 km/h ja edellä oleva rekka jätti minut jälkeensä. Tässä nopeammasta matkanteosta piti maksaa 1 220 jeniä eli noin kymmenen euroa.

Hotelli Hana löytyi pienen etsinnän jälkeen, mutta löytyi kuitenkin. Se ei ollut kovin pramea, mutta ihan siisti eikä maksanut kuin noin 80 euroa. Huoneessa oli tilaa avata matkalaukut, joten se oli riittävän tilava. Söin välipalaksi kaupasta ostamani install noodle cupin eli pikanuudeleita, jotka ovat täällä kovin suosittuja. Ei tarvinnut kuin keittää vettä keittimessä, jollaisia on jokaisessa hotellihuoneessa, ja maistuva välipala oli valmis. Ei liene viimeinen kerta, kun hyödynnän tätä mahdollisuutta.

Lähdimme katselemaan yli 90 000 asukkaan Takayamaa, missä oli vieläkin noin 30 astetta lämmintä. Ylitimme Miyagawa-joen, minkä toisella rannalla oli runsaasti vanhoja rakennuksia, joissa olevia kauppoja oli mukava katsella, mutta emme taaskaan ostaneet mitään. Sitten nousimme kaupungin reunalla olevalle kukkulalle katsomaan entisen linnan raunioita, mutta sellaisia emme ikinä löytäneet. Hiki virtasi, kun kapusimme korkealle nyppylälle ja polvet rutisivat, kun laskeuduimme alas. Puistossa oli valtavan suuria sypressejä, joka olivat varmaan monta sataa vuotta vanhoja.

Emme löytäneet raunioita, mutta onneksi löysimme kuitenkin kaupungin laidalla olevan Higashiyaman kävelyreitin, jonka varrella oli kymmenkunta buddhalaista temppeliä ja shintolaista pyhäkköä. Emme ymmärtäneet niiden uskonnollista merkitystä, mutta arvostimme suuresti temppelien ja pyhäkköjen erittäin hienoja rakennuksia. Temppeleiden pihalla oli valtavia kelloja, joilla kutsutaan, en tiedä mitä. Erään temppelin pihan hiekka oli haravoitu äärimmäisen tarkoilla ja säännöllisillä kuvioilla. Onnistuimme pysyttelemään leveällä kivilaatoituksella, mutta harha-askel ja jumalten viha väijyivät lähellä. Kiersimme kaikki pyhäköt, mutta sisälle niihin ei enää näin myöhään päässyt.

Jälleen oli ruokailu venynyt myöhäiseksi ja lähdimme keskustaan etsimään sopivaa ravintolaa. Yllättävän suuri osa ravintoloista oli kiinni, joten ajoituksemme oli pielessä. Tarjolla oli varsin kalliita japanilaisia ravintoloita, joissa tarjottiin alueen erikoispihvejä, mutta ne jätimme väliin. Nääntyneinä ajauduimme aseman lähellä olevaan kovin tavalliseen ravintolaan. Rouva otti leivitettyä kalaa, lihaa ja katkarapua. Vaihtoehdot olivat vähäiset, ja mikä ikävintä, ruokakranttu vaimoni ei pidä friteerauksesta, mitä täällä on tarjolla hyvin paljon. Minä, kaikelle aina avoin, tilasin currya kahdella friteeratulla jättikatkaravulla. Arvatkaa, kumman lautaselle jäi vain katkaravunpyrstöt ja kumman lautasen reunaa koristi suuri määrä friteerausta?

Hyvin uupuneena palasimme Hotelli Hanaan. Kävin suihkussa pesemässä helteen kirvoittamat hiet pois, vetäisin yukatan ylleni, napsautin Paulin aiheellisesti kehuman Sapporo-oluen auki ja aloin kirjoitella päivän mukavia tapahtumia koneelle. Puoliso heittäytyi sängyllä lepäämään ja lepuuttamaan jalkojaan. Tyynyt ovat täällä täyteen ahdettuja hernepusseja, mutta niissä on yllättävän hyvä nukkua. Näin ilta meni mukavan rauhallisesti uutta mielenkiintoista matkapäivää odotellen.

Yhden lenkittömän päivän jälkeen lenkkarit saivat kyytiä Fujiyoshidan kaduilla. Kahdeksan jälkeen olimme pakanneet ja siirryimme autolla pari sataa metriä eteenpäin samaan aamiaispaikkaan kuin eilenkin. Vaihdoimme paistetut kananmunat munakokkeliin ja olimme edelleen tyytyväisiä aamiaiseen.

Parkkipaikalla opettelimme GPS:n käytön eikä siihen mennyt kauan. Vuokra-autoissa olevat GPS:t ovat englannin kielisiä, mikä tarkoittaa sitä, että valikon tekstit sekä puhutut ohjeet ovat englanniksi, mutta kartta ja määränpään kirjoittaminen tapahtuu japanin kirjaimilla. Kartanlukijalla oli siis tekemistä! Olin etukäteen selvittänyt, että määränpään voi syöttää kohteen puhelinnumeron avulla ja olin kirjannut ylös kaikkien hotelliemme puhelinnumerot. Syötimme Matsumoto Southern Cross ‑hotellin puhelinnumeron, ja välittömästi laite kalkuloi reitin kohteeseemme.

Meillä ei tänään ollut mitään kiirettä, joten emme menneet ollenkaan kalliille moottoriteille. Nousimme pian isojen mäkien ylitse ja maisemien tasaannuttua ajoimme hetken maaseutua, missä oli paljon riisipeltoja. Sitten tulimme noin 200 000 asukkaan Kofuun, jonka läpi tie meni. Keskivauhti oli lähes koko päivän jossain 50 tienoilla tai sen alle. Ajaminen oli helppoa, sillä isommissa risteyksissä oli liikennevalot ja pienemmissä etuajo-oikeus meidän puolellamme. Liikennettä oli todella paljon, mutta etenimme kuitenkin koko ajan eikä varsinaisia ruuhkia ollut. Kaikkein hankalimpia ovat oikealle käännökset, jolloin pysähdytään keskiviivalle odottamaan, että tulee riittävä rako liikenteessä kääntymistä varten. Jotkut puikkasivat aika pieneen rakoon ja joku vielä pienempään, mikä ei aina riitä. Kofun laitamilla ohitimme juuri tapahtuneen onnettomuuden, jossa autot olivat nokasta ja kyljestä pahasti rutussa. Ihmisille ei näyttänyt käyneen pahasti, sillä he kaikki puhuivat puhelimeen, ilmeisesti vakuutusyhtiölle tai asianajajalle. Ajaminen on varsin helppoa, koska vauhti on hiljaista eikä hurjastelijoita ole. Välillä liikennevalot tulevat kuin puskista, joten tarkkana pitää olla. Liikennemerkit ovat pääsääntöisesti samanlaisia kuin meillä, joten niiden kanssa pärjää. Katuihin on maalattu paljon viestejä tämän maan vänkyröillä, mutta luotan siihen, että ne ovat vain ohjeellisia, eivät pakollisia. Nopeusrajoitukset olivat tämän päivän teillä 40, 50 tai 60 km/h. Minä en niitä katsellut, vaan ajelin samaa vauhtia kuin muut.

Jatkoimme vuorien välisessä laaksossa kaupunkien vaihtuessa tiheään asutuksen jatkuessa tiiviinä koko ajan. Tien varren rakennukset ovat lähinnä liikkeitä ja kauppoja, joilla jokaisella on suuria ja värikkäitä mainoksia. Kovin viehättäviä ne eivät ole ja muistuttavat kovasti amerikkalaisten kaupunkien reunamia. Ajoimme Nirasakin, Hokuton, Fujimin ja Chinon läpi emmekä tieneet milloin yksi kaupunki alkoi ja toinen loppui.

Noin 30 kilometriä ennen Matsumotoa oli Suwan järvi ja samanniminen kaupunki, minne pysähdyimme. Auton laitoimme isolle hotellin ja ravintolan yhteiselle pysäköintipaikalle. P-kirjaimen alla oli kymmeniä japanilaisia kirjoitusmerkkejä, osa punaisella ja osa sinisellä. Minä tulkitsin meidän olevan sinisillä merkeillä olevia, joten jätimme auton odottamaan. Olisiko takaisin tullessa, pyyhkijän alla lappu vai peräti rengaslukko renkaassa, jäi nähtäväksi?

Suwa-järvi oli meikäläisittäin pieni järvi, mutta täällä ihan kunnon lätäkkö ja ilmeisesti suosittu turistikohde. Järvellä seilasi suuria joutsenlaivoja, mutta niissä näytti olevan kovin vähän matkustajia. Me kävelimme järven rannalla ja välillä pistäydyimme sisämaahankin. Kävimme hyvin pienessä kahvilassa nauttimassa hyvin huonon kahvin ja tavallisen teen. Palasimme järven rannalle ja kävelimme pitkän lenkin, koska meillä ei ollut kiirettä. Sää oli mahtava; noin 30 astetta lämmintä ja pilvipoutaa. Tulimme sattumalta geysirin kohdalle, joka muutaman minuutin jälkeen suihkutti vettä noin viiden metrin korkeudelle. Näin näimme geysirin kolmantena vuotena peräkkäin. Tämä kuitenkin tuntui jonkin verran huijaukselta. Geysirin vieressä oli aikataulu, joka kertoi sen purkautuvan puolentoista tunnin välein, viidesti päivällä. Iltaisin ja öisin se ei purkaudu. Vilkaisin koloon, mistä vesi purkautui ja siellä oli metalliset putket, mitä pitkin vesi tuli. Ehkä tässä oli joskus ollut oikea geysir, mutta se oli turvallisuuden vuoksi kahlehdittu?

Oikein mukavan leppoisan noin kahdeksan kilometrin kävelyn jälkeen palasimme parkkipaikalle toteamaan, että olin parkannut sinisien merkkien mukaisesti. Hyvin kuuma Wingroadimme viilentyi aika ilmastoinnin ansiosta ja jatkoimme viimeiset reilut 30 kilometriä Matsumotoon. Liikenne oli vieläkin tiiviimpää ja eteneminen tasaisen hidasta. GPS osasi hommansa ja pääsimme noin 330 000 asukkaan kaupungin keskustan läpi hotellimme eteen. Minä jäin autoon odottamaan, kun puoliso meni selvittämään minne voisin pysäköidä automme. Muutaman minuutin päästä singahti nuori japanitar auton eteen, nyökkäsi ja ilmaisi käden liikkeellä minua seuraamaan häntä. Mitäpä en olisi mieluummin tehnyt? Nainen sipsutti lyhyellä askeleella eteenpäin vilkaisten välillä, että seuraan häntä, ja näytti siltä, että hän nyökkäsi juostessaan aina, kun näki minun seuraavan. Minä olisin mielelläni tarjonnut hänelle kyydin, mutta en saanut häntä kiinni. Pääsimme kulman taakse parkkipaikalle ja neiti osoitti minulle oikean paikan niin tarkoilla käsimerkeillä, ettei siitä voinut erehtyä. Jälleen vaihdettiin nyökkäyksiä, hymyjä ja kiitoksia. Respassa vaimo oli saanut asiat hoidettua. Melko hyvin englantia puhunut nainen oli näyttänyt kartalta kaupungin kaikki nähtävyydet ja minun paikalle saapuessa, hän näytti vielä ympäristön ruokapaikat tarkasti karttaan merkiten. Sitten rouva nosti tiskille kaksi koria, mistä hän pyysi meitä molempia valitsemaan hotellin tarjoamat lahjat. Emme voineet muuta kuin valita lahjat moneen kertaan kiittäen. Kolmannen kerroksen huone oli mukavan suuri kahdella suurella sängyllä varustettuna.

Lähdimme saman tien katsomaan kaupungin komeinta nähtävyyttä, hienoa linnaa, joka oli vain muutaman sadan metrin päässä hotellista. Päivä oli edelleen kuuma. Aurinko paistoi lähes kohtisuoraan ylhäältä, joten varjoja on vain vähän. Erittäin komea mustavalkoinen linna seisoi kivijalustan päällä vallihaudan ympäröimänä. Pääsimme tutustumaan linnaan sisältä, mutta ennen sitä piti riisua kengät, jotka laitettiin saamaamme muovipussiin. Kengättömyys oli ymmärrettävää, sillä kävelimme paljailla puulattioilla, jotka olisivat kuluneet nopeasti kenkien kopseesta. Pääsimme kiertämään koko linnan ja nousemaan aina ylimpään kuudenteen kerrokseen saakka. Japanin linnat ovat puisia, joten ne ovat palaneet tuon tuostakin, mutta ne on rakennettu aina uudestaan. Tämä on niitä harvoja, jotka eivät ole palaneet. Rakenteet oli tehty, jyhkeistä, jopa puolen metrin paksuisista hirsistä. Kerrosten väliset portaat olivat hyvin jyrkkiä ja askelmat korkeita, mikä aiheutti suuria hankaluuksia siirtymisissä. Sisällä ei ollut huonekaluja tai muutakaan irtaimistoa, mutta kaiken kaikkiaan oli hyvin mielenkiintoista katsella linnaa.

Kiertelyn jälkeen lähdimme katselemaan kaupunkia. Lähestulkoon kaikki Japanin kaupungit tuhottiin toisessa maailman sodassa eikä Matsumoto ollut poikkeus. Täällä on muutamalla kadunpätkällä säilynyt sotaa edeltäviä rakennuksia ja niitä kävimme katsomassa, mutta suurta elämystä ne eivät tuottaneet. Kostutimme kuivat kurkkumme ennen kuin jatkoimme ruokapaikan etsintää. Eräällä kadulla meidät pysäytti vanha herramies, joka kysyi mistä olimme kotoisin. Hän toivotti meidät tervetulleiksi kaupunkiinsa. Hän myös kertoi aseman seudulla olevan hyviä ravintoloita, minne siis suuntasimme. Saimme englannin kielisiä tervetulotoivotuksia muiltakin ihmisiltä. Täällä turisteja on melko vähän, mikä näkyi myös siinä, ettei ravintoloiden kylteillä kerrottu asiasta kuin japanilaisin merkein. Onneksi aika usean ravintolan edessä oli ruokalistat kuvien kanssa. Valitsimme yhden paikan herkullisten kuvien perusteella. Sisällä nuori mies ohjasi meidät pöytään ja toi ruokalistan eteemme. Valitsimme friteerattuja kananpaloja sekä pieniä vartaita. Olimme hoksanneet, että aterioita voi tilata useita ja niistä voimme molemmat syödä. Eikä hoksaamiseen mennyt edes viikkoa! Nyt tarjolla ei ollut haarukoita, joten jouduimme pärjäämään puikoilla. Olimme tarkkailleet paikallisia ja ottaneet opiksemme ja selvisimme aika hyvin puikkojen kanssa.  Kanat olivat aika hyviä. Vartaat olivat kuvissa näyttäneet erittäin houkuttelevilta, mutta saivat vaimon pettymään. Sienet ovat täällä sen verran hämäävän näköisiä, että vaimo huomasi sellaisen vasta purressaan sitä. Se sieni tuli nopeasti pois ja sijoitettiin nenäliinaan. Minulle sienet kelpasivat, mutta kumpikaan meistä ei voinut syödä jotain hyvin jänteistä. Arvelimme niiden olevan sian korvia tai jotain vielä järkyttävämpiä. Osa vartaista oli kuitenkin oikein hyviä. Täällä on oikein miellyttävä tapa tuoda ennen ruokailua lämmin pyyhe, mihin saa pyyhittyä kätensä.

Ruokailun jälkeen kiersimme vielä kaupungin keskustaan siirtyen hiljalleen takaisin linnan luokse. Pimeyden laskettua linna valaistiin, jolloin se näytti vieläkin komeammalta. Ihailimme sitä vähän aikaa katsellen myös vallihaudassa olevia suuria karppeja, jotka polskivat aivan pinnan läheisyydessä. Varsin uupuneina palasimme hotellille. Huuhdoimme suihkussa kuuman päivän hiet ja vietimme rauhallisen illan huoneessamme. Naukkailin hieman sakea ja otin myös sopivan siivun oikein hyvää japanilaista viskiä, joten mikäs oli kirjoitella päivän tapahtumista teille kaikille. Toivottavasti teillä kaikilla on myös ollut mukava päivä.

Ikkunasta näkyi aamulla vain hieman Fuji-vuorta. Aika pian pilvisyys lisääntyi eikä vuorta enää näkynyt koko päivänä. Onneksi vuori näkyi eilen niin komeasti. Päivällä tuli sadekuuroja lämpötilan keikkuessa parinkymmenen tienoilla. Tämä aika ei ole paras Japanin vierailulle, koska kesäkuussa on sadekausi. Tosin ei täällä ole mitään monsuunia ole vaan sateet tulevat ja menevät. Tälle päivälle sattui sitten sadekuuroja.

Kävimme syömässä aamiaisen vähän matkaa hotellista olevassa Cafe Gustossa. Siellä sai sopuhintaan lämpimän aamiaisen. Hintataso täällä on noin kolmanneksen huokeampi kuin Tokiossa, minkä otamme mielihyvin vastaan.

Meillä oli alun perin toiveena päästä kapuamaan Fujin huipulle, mutta se ei ollut mahdollista. Virallinen kiipeilykausi alkaa heinäkuun alussa, mutta huipulle pääsee kiipeämään aikaisemminkin, jos kiipeäminen on riittävän turvallista. Sitä se ei kuitenkaan ollut vaan kiipeilyreitit oli suljettu. Niin jouduimme tyytymään tutustumaan lähialueeseen autolla.

Sunnuntaiaamuksi liikenne pikkukaupungissa oli varsin vilkasta. Alue on suosittu vierailukohde japanilaisillekin, joten sisämaan turismi saattaa selittää autojen runsautta. Länsimaalaisen näköisiä on täällä, kuten Tokiossakin, varsin vähän. Yleensä olemme ravintoloissa ja muissa paikoissa ainoita eurooppalaisen näköisiä.

Fujin pohjoispuolella on useita kivan näköisiä järviä, joita lähdimme katselemaan. Ajomme niistä suurimman, Kawakuchikon, rantamille. Muutamia harhaan ajoja tuli jälleen, mutta saimme auton pysäköityä järven länsirannalle. Kävelimme lyhyen matkan Kachi Kachi -köysiradalle, jolla nousimme noin 500 metrin matkan noin 1 000 metrin korkeuteen. Ylhäältä oli hienot näkymät Kawakuchiko-järvelle ja olisi ollut Fujille, jos pilviä ei olisi ollut. Ostimme vain nousun köysiradalle ja kävelimme puolen tunnin matkan alas. Japanilaisessa metsässä puut kasvavat hyvin tiiviisti eikä sieltä läpi näe. Pensaita on myös tiiviisti, mutta onneksi polku oli mukavan leveä. Minä jouduin kulkemaan ensimmäisenä, että keräsin itseeni kaikki ikävät hämähäkin seitit ja mahdolliset punkit ja muut öhkömönkiäiset. Köysiradan asemalla oli varoitustaulu villeistä apinoista. Sellaisia emme nähneet, mutta meillä oli valmiina suunnitelma niiden kohtaamisen varalta.

Mukavan kävelyretken jälkeen palasimme autolle ja kiersimme Kawakuchiko-järven pohjoisen kautta. Liikennettä oli jonkin verran, mutta vauhti leppoisan letkeätä. Yritimme mennä seuraavalle järvelle, Saikolle, mutta meidät ohjattiin kiertotielle. Siellä oli meneillään järven ympäri juostava kilpailu, joten jouduimme ajamaan takaisin isolle tielle. Juoksukilpailu aiheutti muillekin matkustuspulmia ruuhkauttaen pahoin tien 139. Ajoimme pitkän matkaa kävelyvauhtia ruuhkassa, joka johtui useista hidastavista liikennevaloista. Pakenimme ruuhkaa katsomaan jääluolaa, mutta jätimme sen kuitenkin väliin, koska luolassa oli matalimmillaan vain 91 senttiä korkeutta eikä puoliso pidä edes suurista luolista.

Ajoimme seuraavaksi Fujin alarinteille johtavaa tietä niin korkealle kuin sitä vain pääsi. Siitäkin piti maksaa. Mutkikas, mutta hyväkuntoinen tie nousi aina 2 600 metriin saakka. Päätepisteessä oli useita kauppoja ja matkamuistomyymälöitä. Täältä olisi lähdetty kapuamaan rinnettä ylös Fujille, mutta emme päässeet kokeilemaan edes alkumatkaa, koska polku oli suljettu aidoilla. Pienen hetken näkyi pieni kaistale vuoren ruskeata rinnettä, mutta sitten sekin peittyi sumuun. Äkkiä sumu sakeni niin, että näkyväisyyttä oli vain reilu kymmenen metriä ja samalla myös lämpötila laski entisestään. Meillä ei ollut mahdollisuutta nähdä vuorta enempää, joten päätimme palata takaisin Fujiyoshidaan. Hyvin sankka sumu hälveni laskeutuessamme hieman alemmaksi, mutta vuori jäi edelleen valkoiseen vaippaan. Matkalla alkoi sataa, joten palasimme suoraan hotellille.

Ilta oli melko viileä ja tihkusateiden värittämä. Kävelimme läheiseen Saizeriya-ravintolaan syömään. Se ei ollut kovin ihmeellinen, mutta saimme mahan täydeksi, joskin kana-ateria oli aika huono. Lähdimme kävelemään kaupungille, mutta se oli aivan yhtä tylsä kuin eilenkin eikä tihkusade parantanut tilannetta. Kävimme eräässä kirjakaupassa, mutta siellä oli vain yksi hyllyllinen meidän merkeillä varustettuja kirjoja eikä yksikään niistä ollut kiinnostava. Niinpä palasimme hotellille viettämään tapahtumaköyhän illan.

Television ohjelmat ovat suurimmaksi osaksi aivan kummallisia eikä niistä ymmärrä yhtään mitään. Mainoksia on hyvin usein ja ovat myös kummallisia. Kaikki ohjelmat ovat tietenkin dubattuja eikä James Bondin uskottavuutta lisännyt lainkaan japanin ääntäminen. Jopa CNN oli osan aikaa dubattuna, joten television katseluun ei mene aikaa.

Hotellihuoneessa on kauniisti laskostettu yukata eli eräänlainen oloasu. Suihkun jälkeen puin sen päälleni ja kiedoin siihen liittyvän vyön ympärille. Olin aivan japanilaisen näköinen, tai ainakin melkein. Harmi, ettei siitä saanut valokuvaa, jonka olisin voinut lisätä blogiin.

Viimeinen aamu Tokiossa meni ilman muutoksia. Juoksusää oli kohdallaan ja aamiainen pysyi aivan yhtä hyvänä. Pakkasimme laukut rauhassa, sillä vasta yhdeksältä saimme auton vuokrattua. Sopivasti ennen yhdeksää laskeuduimme alas ja maksoimme laskun. Pyysimme respaa soittamaan meille taksin oven eteen. Välittömästi tuli terävä nyökkäys, ”hai” ja mies juoksi ripeästi kahdet portaat alakertaan vinkkaamaan meille taksia. Täällä näköjään takseja ei soitella vaan ne otetaan kiinni lennosta. Laskeuduimme hissillä alakertaan ja mies oli jo saanut napattua meille taksin. Olin etukäteen printannut autovuokraamon ositteen japaniksi ja näytin sitä taksikuskille ja respa tuli sitä myös ihmettelemään. Ihmettelyksi se meinasi jäädäkin, mutta onneksi minulla oli myös tulostettuna kartta vuokraamon sijainnista. Homma meinasi jäädä jälleen ihmettelyksi, vaikka minäkin olisin kartan perusteella osannut ajaa paikalle. Äkkiä taksikuski sanoi: ”Hai, rentacar, I know It”. Kapsäkit menivät ripeästi takakonttiin, ovet avautuivat sähköisesti ja pääsimme matkaan. Parin kilometrin matka autovuokraamolle meni virheittä.

Taksi jätti meidät vuokraamon eteen, mutta kuski sanoi pihalla olevalla miehelle, että tässä on teille asiakkaita, näin ainakin päättelin. Mies singahti välittömästi pystyyn ja kumarrellen tuli luoksemme. Hän otti toisen laukuista kantoon ja johdatti meidät kädellä ohjaten lyhyen matkan pieneen toimistoon. Siellä oli toinen virkailija, joka oli selvästi tärkeämpi, ja joka hoiti paperityöt. Sitä riitti enemmän kuin kotimaiset virkamiehet ikinä saisivat aikaiseksi, ehkä joitain lupa-asioita lukuun ottamatta. Hänelle piti jopa kertoa jokaisen yöpaikkamme hotellin nimi. Lopulta saimme Nissan Wingroadimme avaimet. Laukkujamme kiikutettiin nyt kiireesti toiseen suuntaan ja nostettiin farmariauton perään. Sitten mies opasti minulle auton hallintalaitteet heiveröisellä englannilla, Ne olivat varsin samanlaiset kotimaisiin nähden, ratin paikkaa lukuun ottamatta ja pienin poikkeuksin. Sitten mies meni kadulle ja näytti minulle, milloin on turvallista lähteä liikkeelle. Silloin minä lähdin … sen jälkeen kun mies kävi näyttämässä, mistä käsijarrun sai pois päältä. Mies pyysi anteeksi, ettei ollut kertonut minulle käsijarrusta, minä vähättelin asiaa, hän nyökkäsi kiitoksen, minä nyökkäsin kiitoksen, hän nyökkäsi kiitoksen kiitoksesta, minä nyökkäsin, hän nyökkäsi, eikä hommasta meinannut tulla loppua ollenkaan. Viimein pääsin kurvaamaan pois vuokraamon pihasta moikaten kädellä avuliasta miestä ja sain vastineeksi nyökkäyksen.

Olin jo useamman päivän katsellut Tokion liikennettä eikä se ole ollut kovinkaan huolestuttavaa. Se ei ole ollut edes kovin ruuhkaista ottaen huomioon, että varsinaisessa kaupungissa on 13 miljoonaa ihmistä ja ympäristöt mukaan lukien lähes 38 miljoonaa ihmistä. Lisäksi autot ajoivat hämmentävän hitaasti verrattuna esimerkiksi Pariisiin tai muihin suuriin kaupunkiin. Lauantaiaamuna keskustan liikenne oli väljempää kuin Joensuussa iltapäivällä. Minun oli helppo ajaa ennalta katsomani reitti vuokraamolta moottoritien alkuun. Tosin hätäpäissäni käännyin yhden risteyksen liian aikaisin ja jouduimme kiertämään yhden ylimääräisen korttelin. Osan suuntamerkeistä näytin lasinpyyhkijöillä, sillä vilkku ja pyyhkijät ovat täällä väärillä puolilla.

Tullitien alussa meidät pysäytti tietullinhoitaja. Minä luulin, että hän antaisi minulle lipukkeen, jonka avulla maksaisin tullin sitten, kun poistumme tieltä. No mies ei korttia antanut, vaan iloisesti hymyillen hän toisti jotain, mitä en ymmärtänyt. Puoliso kaivoi lompakon esiin ja ojensi minulle jenejä, joilla sain miehen vaikenemaan. Moottoritie veti hyvin ensimmäiset kaksi kilometriä, mutta sitten eteneminen hidastui pyöräilyvauhdiksi. Se ei ole ihme, sillä kaupungin pääväylä lounaaseen oli vain kahden kaistan levyinen. Välillä päästiin kiihdyttämään maksiminopeuteen (100 km/h), mutta sitten taas nopeus laski hyvin turvallisiin lukemiin. Äkkiä taas kaistat avautuivat ja pääsin aukaisemaan urkuja, vähän.

Hadanon kohdalla nousimme pois tullitieltä. Meillä ei ollut kiirettä ja matka sinne asti oli maksanut vajaat 20 euroa. Pyrimme siis välttämään tulliteitä. Se ei kuitenkaan aina ole järkevää, koska tavallisilla teillä on 60 km/h maksiminopeus eli silloin eteneminen ei ole kovin vauhdikasta. Lisäksi liikennevaloja on tuon tuostakin pysäyttämässä etenemistä. Ajaminen vaati näin aluksi tavallista enemmän keskittymistä. Kaistat ovat hämmentävän kapeita, liikennevalot ilmestyvät kuin tyhjästä ja joka kerta, kun piti risteyksestä kääntyä, joutui tarkasti miettimään, kummalle puolelle tietä piti ajaa. Minun olisi pitänyt harjoitella Suomessa ajoa vasemmalla kaistalla. Ongelmaa ajamisessa ei kuitenkaan ollut, kun vain oli tarkkana.

Ajelimme tietä 246 aina Gotenbaan saakka. Vaikka eteneminen oli melko hidasta, oli mukava katsella Japanin maaseutua ja pieniä kaupunkeja. Tokion loputtua alkoi teiden varsilla olla varsin vihreätä. Myös tasaisuus loppui ja mäkinen maasto lisääntyi. Gotenbassa päästiin jälleen asiaan, sillä menimme tutustumaan viskitislaamoon. Fujin rinteiden puhtaasta vedestä tehdään Kirin Fuji-Sanroku viskiä. Ilmoittauduimme ilmaiselle kierrokselle, vaikka vain toinen meistä oli siitä innostunut. Japanissa on promilleraja nolla ja tislaamo haluaa varmistaa, ettei tätä rikota. Niin kuskeille annettiin kaulaan lappu, jossa luki ”Driver”. Kiertokävely oli kuitenkin aikamoinen pettymys, koska emme päässeet edes katsomaan tislaamon laitteita, vaan kuljimme ainoastaan pullottamon ohitse ja muut osat tislaamoa kuitattiin multimediaesityksin. Täytyy kuitenkin sanoa, että multimediat olivat erittäin hienoja. Vielä parempaa oli erittäin siro ja kaunis oppaamme, jonka säären paksuus oli alle neljännes Glenfarclasin vastaavasta. Lopussa meille tarjottiin maistiaisia. Meidät ”driverit” komennettiin vasemman puoleiseen jonoon, mistä saimme valita kolmen mehun välillä. Minua ei enää harmittanut, kun rouva haki viskilasin, johon oli laitettu mallasviskin seuraksi jäitä ja vettä! Minä kun luulin, että japanilaiset ovat viskin ystäviä.

Japanilaiset ovat pakkaajakansaa. Siitä saimme viimeisen esimerkin täällä tislaamossa, kun ostimme viskillä maustettua suklaata. Hymyilevä kaunis nuori japanitar laittoi rasian muovipussiin ja pyysi sitten toista nuorta kaunista japanilaista luokseen. Aikansa he neuvottelivat, miten osaisivat kertoa meille, että pakettiin laitettiin jäähdytettyä geeliä, joka pitää suklaan viileänä. Eivät he sitä osanneetkaan kertoa, mutta toisen naisen osoitettua paketin kyljessä 28 C, arvasimme, mitä he halusivat sanoa. Sitten taas nyökättiin ja hymyiltiin. Muita pakkaamisen kummallisuuksia ovat olleet kaupassa yksittäisen banaanin pussittamisen muovipussiin, ja kun ostimme kolme postikorttia, niin myyjä laittoi muovipussin sisään kaksi samanlaista muovipussia, jotta jokaiselle kortille olisi oma pussinsa.

Nousimme hiljalleen noin kilometrin korkeuteen lähestyessämme pyhää Fuji-vuorta. Näimme ensimmäisen kerran kuuluisan vuoren huipun pilvien yläpuolella ja samalla huipun ohitti puolen kymmentä riippuliitäjää rauhallisesti huipun ohittaen. Nyt tiedämme, minne Hanskin kannattaa seuraavan kerran tulla liitelemään.

Meillä oli varattuna hotelli Fujiyoshidasta aivan Fuji-vuoren liepeiltä. Pääsimme kaupunkiin suotuisasti, mutta käännyimme hieman liian aikaisin oikealle, mikä aiheutti pitkän kierroksen, jotta pääsimme sinne, minne halusimme. Meillä on tosi huono kartta emmekä osaa vielä käyttää GPS:ää, joten eksyminen oli ennustettavissa. Onneksi on suuntavaisto, joka lopulta toi meidät haluamaamme paikkaan. Olin etukäteen netistä katsonut hotellimme West Inn Fujin sivuja ja tunnistin punaisen rakennuksen heti, kun sen näin. Sain auton vieressä olevalle parkkipaikalle ja menimme hotelliin ilmoittautumaan. Kello oli varttia vaille kolme, joten olimme neljännestuntia liian aikaisin paikalla. Menimme sisälle varsin prameaan suureen aulaan, missä oli varmaan kymmenen suurta sohvaa ja komeat kristallikruunut. Olimme aikaisessa, mutta silti ihmettelimme, ettei respassa ollut ketään. Istuimme yhdelle sohvalle odottamaan. Kello tuli kolme eikä ketään vieläkään ilmestynyt respaan. Hieman myöhemmin univormupukuinen rouva käveli kauempana, mutta hän ei huomannut meitä. Pian hän kulki ohitsemme ja oikein säikähti, kun näki meidät sohvalla. Hän nyökkäsi, mutta jatkoi toiselle puolelle salia. Pian tuli toinen nainen, joka ”osasi” englantia. Hän oli lähestulkoon hätääntynyt ja hoki hotel-sanaa. Me hoimme samaa sanaa ja toivomme, että hän ottaisi kirjautumisemme ylös. Ei hän sitä ottanut vaan johdatti meidät ulos, vaikka me kovasti koetimme sanoa, Hotel, Hotel. Lopulta olimme niin kaukana pihalla, että näimme naisen osoittavan naapurissa olevaa hotellimme. Kävi ilmi, että olimme odottaneet varttitunnin Fujiyoshidan kaupungintalon aulassa.

West Inn Fujin respassa oli vastassamme iloinen virkailija, joten olimme aika luottavaisia, että nyt osuimme oikean paikkaan. Se pitikin paikkaansa ja saimme avaimet huoneeseen 308, mistä oli mahtava näkymä suoraan Fuji-vuorelle. Fuji ja sen ympäristö kuuluvat UNESCOn maailmanperintölistalle. Tämä on siinä mielessä merkittävä kohde, että nyt minulla on 200 maailmanperintökohdetta käytynä. Vuorta pidetään pyhänä, mihin en osaa ottaa kantaa, mutta täytyy sanoa, että sen lähes täydellisen symmetrisesti kaartuvat rinteet ovat äärimmäisen miellyttäviä katsella.

Fujiyoshida oli Tokioon verrattuna melkoinen tuppukylä eikä se paljon Iisalmea vireämpikään ollut. Kävimme syömässä steakhousessa, joka oli oikeastaan pikaruokala, joskin ruoka oli ihan hyvää. Kävelimme illan pikkukaupungin raitilla, mutta siitä emme paljon kostuneet. Yritimme päästä läheiseen suureen huvipuistoon, mutta sinne ei kaupungista päässyt kuin autolla kiertäen. Niin illan teemaksi tuli lepo, pyykin pesu, ikkunasta näkyvän Fuji-vuoren katselu, huoneessa olevassa hierontatuolissa istuskelu, joka rutisti sääriä aivan mahtavasti, sekä mietiskely Fuji-vuoren pyhien kanssa.

Aamutoimiin ei tullut muutoksia; minä heräsin jo kuuden jälkeen ja rouva juoksi viiden kilometrin lenkin. Menimme tänäänkin alakertaan aamiaiselle ja saimme päivään tuhdin lähdön. Eilinen sade oli kaikonnut Tyynelle Valtamerelle ja tilalle tuli sininen taivas ja 30 asteen lämpötila. Sortsit jalkaan ja lähdimme jälleen Tokiota katsomaan.

Ajoimme Shimbashin asemalta tutulla Ginza linjalla sen itäiselle pääteasemalle, Asakusalle, saakka. Vaihdoimme asemalla Tobu-junaan, joka vei meidät joen ylitse Tokyo Skytreelle. Se on 634 metriä korkea torni, joka on maailman toiseksi korkein rakennus. Neljä vuotta sitten valmistunut torni on hyvin suosittu vierailukohde, joten menimme sinne heti aamusta välttääksemme pahimmat ruuhkat. Lisäksi yleensä aamuisin ilmassa on vähiten usvaa, jolloin näkyväisyys on paras.

Jonoja oli vain nimeksi, joten saimme ostettua nopeasti noin 2 000 jenin (16 euroa) liput eikä hissiinkään tarvinnut jonottaa yhtään. Hissi oli tosi tylsä, sillä siellä ei edes huomannut olevan hississä, joka nousi 350 metriin muutamassa kymmenessä sekunnissa. Se ei edes huojunut tai hytkynyt, kuten yleensä ne tuppaavat tekemään hiljaisemmassakin vauhdissa.

Tokion valtavasta koosta sai hyvän käsityksen tornista katseltuna. Kaupunki jatkui joka suuntaan kymmeniä kilometrejä. Taloja, suuria ja pienempiä, oli kiinni toisissaan eikä väliin mahtunut kuin harvat puistot sekä liikenneväylät. Tokiolla ei ole yhtä selkeätä keskustaa vaan useissa kaupunginosissa oli korkeiden rakennusten keskittymiä. Kiersimme tornin ympäri kahteen kertaan etsien tuttuja paikkoja, joissa olimme jo ehtineet käydä. Emme nousseet toiselle, 450 metrin korkeudessa olevalle, tasanteelle, koska emme halunneet maksaa tuhatta jeniä siitä ilosta, että näkisimme samat rakennukset hieman pienempinä.

Tornissa todistimme jälleen miten tässä maassa pidetään ihmiset työllistettyinä. Henkilökuntaa oli aivan valtavasti. Tavallisten liukuportaiden yläpäässä oli uniformuinen virkailija, joka näytti kohteliaasti kädellään mistä pääsimme astumaan liukuportaille. Portaiden alapäässä meitä odotti toinen virkailija, joka aivan yhtä kohteliaasti ja hymyillen osoitti kädellään, mistä pääsimme pois liukuportaista. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia.

Ilmanäkymien jälkeen lähdimme tutustumaan nähtävyyksiin maantasolla. Kävelimme erittäin kuumassa säässä parin kilometrin matkan Asakusan kaupunginosaan. Senso-ji temppelillä oli hyvin runsaasti turisteja eikä se ollut ihme, sillä temppeli ja siihen liittyvät rakennukset olivat todella komeita. Temppelissä näytti olevan meneillään jonkinlainen palvontahetki, mutta turistien katselu tuntunut heitä häiritsevän. Temppelin edessä oli suuri pyöreä astia, mihin ihmiset laittoivat suitsukkeita palamaan. Sitten he kauhoivat itseensä savua, joka ilmeisesti paransi tai teki jotain muuta hyvää. Ohi kulkiessani kauhoin minäkin hieman savua ja olo tuntui heti paljon terveemmältä. Temppelin portissa, joka oli oikeastaan iso rakennus, roikkui keskellä valtavan suuri punainen paperilyhty. Portin reunoilla oli suuret äkäisen näköiset patsaat, jotka varmaan karkottivat pahoja henkiä pois.

Temppelin lähistöllä oli valtava määrä pikku myymälöitä, missä myytiin täysin turhaa tavaraa, ja kauppa näytti käyvän hyvin. Etsimme Asakusan aseman lähistöltä ravintolaa, mutta vain harva niistä oli auki. Lopulta löysimme sopivan ja nautimme vihreän teen ja oluen. Aivan aseman vieressä oli vesibussin asema. Ostimme liput Hama-Rikyuun menevään vesibussiin alle tonnilla. Oli mukava katsella Tokiota Sumida-joelta. Suuret rakennukset näyttivät aivan erilaiselta tästä kulmasta. Rantauduimme suuren puiston reunaan ja kävelimme reilun kilometrin mittaisen matkan hotellille. Oli jälleen iltapäivälevon aika.

Tokionlahden saarille on rakennettu suuri viihdealue, Odaiba, ja sitä päätimme lähteä katsomaan. Katsoin metrokartasta meille hyvän reitin kahta metrolinjaa käyttäen. Kävelimme ensin reilun kilometrin matkan Hamamatsuchon asemalle, mistä ostimme liput Monorailiin Tennozu Islen asemalle. Metrolippujen ostaminen on hyvin helppoa. Ensin menet automaatin luokse ja katsot isolta kartalta paljonko maksaa lippu haluamaasi kohteeseen. Sitten valitset automaatin kuvaruudulta kyseisen summan, lippujen lukumäärän ja laittat kolikoita tai seteleitä riittävästi. Pieni lippu syötetään portin koloon ja se sylkäistään esiin portin toiselta puolen. Kun poistut pääteasemalta, pitää lippu syöttää jälleen porttiin, mutta nyt portti nielee lipun ja kiittää käynnistä.

Monorail matkasi aina Hanedan lentokentälle saakka, mutta me halusimme mennä vain yhden aseman välin. Juna tuli samaan aikaan, kun saavuimme laiturille. Minä seurasin japanilaisia sisään rouvan alkaessa takana arvella, että tämä taitaa olla airport express -juna, joka menee suoraan lentokentälle. Ei vaimo ole ennenkään tulkinnut näitä aikatauluja oikein, joten patistin hänet seurakseni junaan. Siinä sitten seistiin ja katseltiin, miten Tennozu Isle -asema ohitettiin vauhdilla eikä juna hiljentänyt ennen lentokenttää parikymmentä minuuttia myöhemmin. Meillä oli aivan liian halvat liput, joten mietimme miten selvitämme asian. Saammeko sakkoja vai vielä vakavampaa? Poistuimme laiturille ja suunnistimme kohti uloskäyntiä. Ennen sitä kuitenkin huomasin kiertotien aseman toiselle laiturille, joten kiersimme sinne ilman, että meidän tarvitsi poistua asemalta. Odottelimme saapuvaa junaa ja osoitin vaimolle valotaulua, missä kerrottiin tämän junan pysähtyvän Tennozu Islellä. Näin helppoa se oli. Meillä oli vielä jännitettävänä se, hälyttääkö portti, kun syötämme sinne 200 jenin lipun, vaikka olimme ajelleet varmaan tuhannen jenin edestä. Ei hälyttänyt. Jatkoimme matkaa Rinkai-linjalla Tokyo Teleport -asemalle ja nyt pääsimme oikealle asemalle kerralla.

Odaiba ei tarjonnut meille kovin paljon. Kiertelimme useammassa ostoskeskuksessa katsellen, mutta hyvin vähän ostellen. Kävimme syömässä omeletit ja myöhemmin juomassa kahvin ja oluen. Sisällä ostoskeskuksissa oli lähes kylmä, mutta ulkona taas hiostavan kuuma. Alueella oli hyvin futuristisia rakennuksia, joita oli kiva katsella. Ulkona oli jo pimeää, kun ajoimme metrolla takaisin Shimbashin asemalle. Ylitimme komean Rainbow-sillan, joka oli hienosti valaistu.

Hyvin väsyneinä tulimme hotellille ja nautimme huoneen viileydestä. Minä lähdin vielä puoli kymmeneltä katselemaan Ginzan perjantai-illan menoa. Puoliso pakotti minut viemään postikortteja postilaatikkoon ja jouduin kävelemään pitkän matkaa kortit kädessä, jolloin kaikki arvasivat minut turistiksi! Ulkona oli edelleen noin 25 astetta lämmintä ja varsin hiostavaa. Kaduilla kulki lähes yhtä paljon ihmisiä kuin päiväsaikaan. Toimistoissa näkyi vieläkin työntekijöitä, joilla taisi olla deadline päättymässä tänään. Ravintolat olivat täynnä asiakkaita ja niihin kulki monia kimonoon pukeutuneita naisia, jotka sipsuttelivat menemään hyvin lyhyillä askelilla. Punainen liikennevalo pysäyttää kulkijat niin päivällä kuin illallakin. Edes kapean kujan ylitse ei kävellä punaisia vastaan, vaikka ainoatakaan autoa ei ole lähimaillakaan.

Heräsin jo kuuden jälkeen tätä aikaa enkä saanut enää unta. Rouva lähti seitsemältä juoksemaan. Hän kiersi noin viiden kilometrin lenkin Hibiya puiston ympäri. Vastaan tuli muitakin lenkkeilijöitä, niin paikallisia kuin turistejakin, mutta juokseminen on sen verran totista puuhaa, ettei tervehdyksiä välitetty. Sää oli pilvinen, mutta oikein lämmin. Vielä ei satanut. Sääennustuksen mukaan sateen piti alkaa kymmeneltä ja jatkua koko päivän. Ennustus meni pusikkoon, sillä koko aamupäivä oli poutaa ja iltapäivälläkin vain tihutti. Kosteus oli tosin hyvin korkealla, joten hiki nousi pintaan hiljaisellakin vauhdilla.

Huoneemme on varsin pieni eikä ylimääräistä tilaa juurikaan ole. Onneksi emme sitä tarvitsekaan. Hinta yöltä on hieman yli sata euroa, joka ei minusta ole kovin kallis, kun huomioi, että hotelli sijaitsee aivan Tokion keskustassa. Täkäläiseen tapaan meidänkin huoneen vessanpöntössä on monenlaisia vempaimia. Mikään ei aamutoimien jälkeen herätä yhtä tehokkaasti kuin sormen erehtyminen istuimen lämmitysnappulalta intiimialueiden vesisuihkunappulalle. Onneksi vesi on sentään lämmintä.

Otimme kokeeksi hotellin kalliin aamiaisen. Alakerran ravintolassa tarjottu aamiainen oli hyvin monipuolinen ja maittava. Pekonin ja omeletin lisäksi kokeilin paikallisia herkkuja rohkeasti. Jotkut olivat oikein hyviä, mutta myös aika vastenmielisiä makuja lautaselle tuli. Täällä oli tarjolla myös haarukoita ja veitsiä, joten ateriointi sujui hyvin. Olin eilen pettynyt suuresti syömäpuikkotyöskentelyyni ravintolassa. Kotona olin harjoitellut muun muassa syömällä aamuvitamiinit puikoilla ja se oli mielestäni sujunut hyvin, mutta nyt en meinannut saada ankeriasta edes ylös lautaselta. Ehkä täällä puikot ovat viallisia.

Yhdeksältä lähdimme tutustumaan Tokion läntisiin osiin. Ostimme metroon päiväliput, jotka maksoivat tuhat jeniä kappaleelta, eli hieman yli kahdeksan euroa. Matkustimme ensin Ginza linjaa pitkin Shibuyaan. Ruuhka-aika oli ohitse, mutta varsin ahdasta olivat matkan ensimmäiset asemanvälit ennen kuin väljeni. Ei kuitenkaan ollut niin ahdasta, että kumppanilleni olisi tullut paniikkikohtausta. Metrokäyttäytymisessä on aika huvittaviakin piirteitä. Puolet matkustajista räplää puhelintaan ja neljännes nukkuu riippumatta istuvatko he vai seisovatko. Asemalla metroa odotetaan hyvin säntillisesti kohdassa, johon on merkitty junan pysähtymiskohta. Keltaisen maalin kohdalle tehdään ensimmäinen jono ja kun se täyttyy, tehdään sinisellä maalilla merkittyyn kohtaan toinen jono. Eikä kukaan ohittele.

Shibuya on yksi Tokion tärkeimmistä ostosalueista. Kaupat olivat kuitenkin kiinni meidän sinne tullessa. Kiertelimme alueella katsellen ja ihmetellen. Kymmeneltä kaupat aukesivat ja pistäydyimme monissa kaupoissa, kuten suuressa jalkapallokaupassa, mistä ostimme yhden tuliaisen. Kenelleköhän? Ostimme myös joitain postikortteja. Niitä maksaessamme nuori myyjä aloitti ystävällisen nyökyttelyn välittömästi meidän tullessa hänen eteensä saaden meiltä tietenkin vastanyökkäilyjä. Pois lähtiessä kaksi muutakin myyjää alkoi nyökkäillä ja voimakkaalla äänellä kaikki kiittivät käynnistämme, mihin me tietenkin nyökkäilimme takaisin. Shibuyan kuuluisin nähtävyys on aseman vieressä oleva risteys, jonka ylittää valtava määrä ihmisiä aina, kun liikennevalot sulkevat autoliikenteen. Nyt ei ollut ruuhka-aika, mutta siitä huolimatta oli jännittävän näköistä, kun valojen vaihduttua alkoi kadun toiselta puolelta vyöryä valtava ihmismassa sinua kohden. Risteyksen vieressä oli Hachiko-koiran patsas. Koira tuli kuuluisaksi, kun se aikoinaan tuli asemalle joka päivä isäntäänsä vastaan aina tiettyyn aikaan. Yllättäen isäntä kuoli, mutta siitä huolimatta koira tuli joka päivä samaan aikaan samalle paikalle odottamaan isäntäänsä aina omaan kuolemaansa saakka.

Shibuyasta ajoimme metrolla muutaman aseman välin Roppongin kaupunginosaan. Kiertelimme jonkin aikaa, mutta korkeiden rakennusten lisäksi siellä oli vain hävyttömän kallis jääkahvi ja olut. Seuraavana nousimme Toei Oedo linjan metroon ja huruuttelimme pari aseman väliä Akabanebashiin. Hyvin kevyessä sateessa kävelimme aina hotellille asti nähden muun muassa kuuluisan punavalkoisen Tokyo Towerin. Hieman eksyimme, mikä tuotti lisämatkaa. Se ei oikeastaan harmittanut, sillä oli mukava katsella kaupunkia. Täällä vain suurimmilla kaduilla on nimi, joten on vaikeata löytää paikkansa kartalta, jos on eksynyt. Osoitteet kirjataan kaupunginosan ja sen kortteleiden ja niiden talojen numeroilla. Esimerkiksi hotellimme osoite on Ginza 8-6-14. Todella kätevää!

Japanissa tuntuu turvallisuuden olevan hyvin tärkeätä. Jokaisen tietyön tai rakennustyömaan edessä on kypäräpäinen vartija, joka Tähtien Sodasta matkitun valomiekan kanssa ohjailee jalankulkijoita turvallisesti työmaan ohitse. Kaikkein hupaisin esimerkki oli, kun eräs valomiekkamies ohjasi kaikkia kulkijoita monisanaisten varoitusten kera ylittämään noin viisi senttiä korkean kynnyksen, jonka alta kulki sähköjohtoja. Mies osasi asiansa, sillä kukaan ei kynnykseen kompastunut.

Meillä ei ole askelmittaria mukana, mutta arvioilta parinkymmenentuhannen askeleen jälkeen saavuimme hotellille iltapäivälevolle. Puoliso otti unet, mutta minä näpyttelin tietokonetta. Sopivan tauon jälkeen lähdimme jälleen tutustumaan Tokioon. Kävelimme Shinbashin metroasemalle ja lähdimme tällä kertaa Ginza linjalla kohti pohjoista. Ajoimme Uenon asemalle saakka. Uenon puisto on suosittu virkistäytymispaikka paikallisille. Siellä on myös eläintarha, mutta se oli jo kiinni meidän päästessä paikalle. Kiersimme puistoa tunnin verran ajautuen välillä sieltä pois. Suuri lampi oli kasvanut täysin umpeen suuria raparperin näköisiä kasveja. Puiston jälkeen kiertelimme Uenon aseman vieressä olevalla suurella kauppa-alueella, missä oli myytävänä kaikenlaista rihkamaa, roinaa sekä ruokaa. Alkoi sataa, joten päätimme siirtyä takaisin hotellin lähelle.

Metro toi meidät takaisin Shinbashiin ja lähdimme etsimään sopivaa ravintolaa. Aamiainen oli niin runsas, että jätimme lounaan väliin ja panostimme päivälliseen. Vaihtoehtoja oli aivan valtavasti, mutta sopivan ravintolan löytäminen oli haastavaa.  Varsin monet paikat olivat hyvin pieniä ja kaikki paikat olivat pitkällä tiskillä. Halusimme mieluummin oman pöydän, joten valinta tuotti vaikeuksia. Lisäksi piti olla esillä englanninkielinen ruokalista, että tilaaminen ei olisi ollut liian hankalaa. Lopulta löytyi sopivan näköinen ja siirryimme tihkusateesta sisälle.

Ravintola oli ilmeisen suosittu, sillä suurin osa pöydistä oli varattu. Niinpä meidät ohjattiin tiskille. Ruokalista oli englanniksi, mutta tilaaminen ei silti ollut helppoa, koska tarjoilijan englanti oli niin huonoa, ettei hän pystynyt kuvaamaan aterioita yhtään listan otsikoita enempää. Pelasimme varman päälle vaimon ottaessa liha, makkara ja patee sekoituksen minun valitessa paikallisen kinkkuannoksen. Muuten kaikki maistuivat, mutta makkara olikin aladobia, mikä ei puolisolle mennyt alas. Annokset olivat aika pienet, mutta muita ruokailijoita seuratessa huomasimme, että annoksia tilataan useita. Hintataso Tokiossa on varsin korkea, joten pienikin annos maksaa ravintolassa aika paljon. Minä otin medium kokoisen oluen, joka osoittautui 0,8 litran kokoiseksi, joten oli ehkä hyvä, että largea ei ollut ollenkaan. Puikoilla syönti oli edelleen vaikeata ja nolostuttavaa. Vaimo söi häpeämättä haarukalla ja varsin tottuneesti. Myöhemmin huomasin, että paikalliset söivät samanlaista annosta haarukalla ja veitsellä.

Yksi uusi erikoinen japanilainen tapa kiinnitti huomiotamme ravintolassa. Sisään tulevien asiakkaiden sateenvarjoille annettiin kapeat muovipussit, joihin he tunkivat sontikkansa. Todella ekologista! Joidenkin pikaravintoloiden ja kauppojen oven edessä näimme automaatteja, joihin työnnettiin märkä sateenvarjo, ja sen ympärille kääriytyi muovikelmu.

Ulkona satoi melko voimakkaasti, joten emme halunneet lähteä kiertämään kauemmaksi vaan päätimme käydä jossain mukavassa pubissa nauttimassa vielä oluet. Kohtasimme jälleen valinnan vaikeuden, kunnes näimme vaatimattoman mainoksen pubista toisessa kerroksessa. Päätimme kokeilla onneamme, mitä ei olisi pitänyt tehdä! Tulimme täysin tyhjään ravintolaan, mistä syöksyi heti tarjoilija johdattamaan meitä baaritiskille. Emme enää kehdanneet kääntyä pois vaan istuimme meille tarjotuille tuoleille. Välittömästi ympärillemme kerääntyi neljä mummoikäiseksi luokiteltavaa naista meitä palvelemaan. Yksi kaatoi, kahdella kädellä tietenkin, pieniin laseihin olutta isosta pullosta aina, kun lasi oli vajunut alle puolivälin. Yksi rouva alkoi jutella kanssamme heikolla englannilla toisen säestäessä vielä kehnommalla englannilla tiskin toiselta puolelta. Neljäs, hieman nuorempi nainen, vain seisoskeli ja päivitteli kaikkea, mitä englantia puhuva nainen hänelle kertoi. Paikalla oli myös viideskin rouva, joka oli paikan omistaja ja 91 vuoden ikäinen. Hän oli keittiössä ja oli ainoa, joka oikeasti teki töitä. Tilanne oli aika kiusallinen, koska naisten kielitaito oli varsin rajallinen ja tuon tuostakin tuli pitkiä hiljaisuuden hetkiä, jolloin kaikki vain hymyilivät leveästi. Kerroimme olevamme Suomesta, joka aiheutti syvät ihastuksen nyökkäykset. Englantia ”osaava” rouva kyseli matkareittiämme ja jokainen mainitsemamme kaupunki sai osakseen innostuneet nyökkäykset ja ihastuksen huudahdukset kaikilta naisilta. Minä naukkailin olutta vauhdikkaaseen tahtiin ja aina lasi täyttyi leveän hymyn säestyksellä. Vastahymyilyt alkoivat jo kivistää leukaperissä eikä matkareitistämme enää riittänyt päiviteltävää. Sitten meidän toivomamme uusi asiakas ilmestyi portaiden keskivaiheille eikä hän ehtinyt paeta naisten rynnätessä toivottamaan hänet tervetulleeksi. Iso olutpullo oli lopultakin tyhjentynyt ja käytimme tilaisuutta hyväksemme. Maksoimme oluesta tuhat jeniä ja pääsimme ulos sateeseen kiitosten ja nyökkäilyjen saattelemana.

Sade yltyi entisestään nostattaen myös voimakkaan tuulen eikä kävelemisessä ollut mitään mieltä, joten suuntasimme hotellille.